»Tiedättekö, Roswitha, te olette hyvä, uskollinen ihminen, sen huomaan teistä heti, hieman suorasukainen, mutta se ei haittaa, sellaiset ovat toisinaan kaikkein parhaita, ja minä olen heti alkanut teihin luottaa. Tahdotteko tulla minun palvelukseeni? Minusta tuntuu kuin Jumala olisi teidät minulle lähettänyt. Minä odotan nyt aivan pian pienokaista. Jumala minulle siihen apunsa lainatkoon, ja kun lapsi on syntynyt, sitä täytyy hoitaa ja huoltaa ja kukaties maidolla ruokkia. Eihän sitä voi tietää, vaikka toivonkin toisin käyvän. Mitä arvelette, tahdotteko tulla luokseni? En voi ajatella erehtyväni teihin nähden.»
Roswitha oli hypähtänyt seisaalleen, oli tarttunut nuoren rouvan käteen ja suuteli sitä kiihkeästi. »Ah, on sentään Jumala taivaassa, ja kun hätä on suurin, on apu lähinnä. Saatte nähdä, armollinen rouva, että asia käy päinsä; minä olen kunnollinen ihminen ja minulla on hyvät todistukset. Sen näette, kunhan tuon teille kirjani. Heti ensimmäisenä päivänä, kun armollisen rouvan näin, ajattelin: 'Niin, kunpa saisit kerran sellaisen palveluspaikan'. Ja nyt sen siis saan. Voi, hyvä Jumala, voi pyhä Neitsyt Maria, kuka olisi voinut sitä aavistaa, kun olimme vanhan tänne haudanneet ja sukulaiset pitivät kiirettä päästäkseen pois ja jättivät minut tänne!»
»Niin, odottamatonta sattuu usein, ja toisinaan se on hyväksikin. Mutta nyt lähdemme. Rollo käy jo kärsimättömäksi ja juoksee alinomaa kohti porttia.»
Roswitha oli heti valmis, mutta astui vielä kerran haudan luo, mutisi jotakin itsekseen ja teki ristinmerkin. Sitten he astelivat varjoisaa käytävää hautausmaan portille.
Toisella puolen oli aidattu alue, jonka valkoinen kivi välkkyi ja kimalteli iltapäivän auringon paisteessa. Effi voi nyt katsella sitä tyynemmin. Vähän matkaa johti tie vielä rantasärkkien keskitse, kunnes vihdoin, aivan lähellä Utpatelin myllyä, saavutti metsikön reunan. Siitä Effi kääntyi vasempaan ja kulki vinossa suunnassa johtavaa lehtokujaa pitkin Roswithan keralla kohti piirineuvoksen asumusta.
NELJÄSTOISTA LUKU.
Ei kulunut neljännestuntia, kun he jo olivat perillä. Kun he sitten astuivat viileään eteissuojaan, oli Roswitha aivan kuin hämillään nähdessään siellä kaikenlaista merkillistä. Effi ei kuitenkaan sallinut asian johtaa mihinkään enempiin katselmuksiin, vaan virkkoi: »Kas niin, Roswitha, menkää te nyt tuonne. Se on se huone, jossa me nukumme. Minä menen ensin mieheni luo virastoon — se on se iso rakennus sen pienen rakennuksen vieressä, jossa olette asunut — ja sanon hänelle, että tahdon ottaa teidät lasta hoitamaan. Hän luullakseni suostuu asiaan, mutta minun täytyy ensin saada hänen sanansa. Ja kun hän suostuu, niin meidän on sijoitettava hänet muualle, ja te nukutte minun kanssani alkovissa. Luulenpa, että tulemme sopimaan.»
Kuullessaan, mistä oli kysymys, Innstetten virkkoi reippaasti ja hyvätuulisesti: »Olet tehnyt aivan oikein, Effi, ja ellei hänen palveluskirjansa kerro mistään pahoista asioista, otamme hänet hänen hyviin kasvoihinsa turvaten. Onhan, Jumalan kiitos, harvinaista, että ne pettävät.»
Effi oli erittäin onnellinen kohdatessaan niin vähän vaikeuksia ja virkkoi: »Nyt kaikki käy hyvin. Minä en pelkää enää ollenkaan.»
»Mitä et pelkää?»