»Ah, tiedäthän sen… Mutta kuvittelut ovat kaikkein pahinta, toisinaan pahempaa kuin mikään muu.»
* * * * *
Roswitha muutti jo samalla tunnilla vähine nyytteineen piirineuvoksen asuntoon ja sijoittui pieneen alkoviin. Kun päivä oli kulunut, hän meni varhain levolle ja nukkui väsyneenä aivan kohta.
Seuraavana aamuna tiedusteli Effi, joka oli joitakin aikoja jälleen ollut pelon vallassa (oli näet täysikuu), kuinka Roswitha oli nukkunut ja eikö hän ollut mitään kuullut.
»Mitä olisi pitänyt kuulla?» kysyi Roswitha.
»Oh, ei mitään. Tarkoitan vain: ikäänkuin joku olisi luudalla lakaissut tai lattian yli hiihdätellyt.»
Roswitha nauroi, ja se vaikutti hänen nuoreen emäntäänsä erikoisen mieluisasti. Effi oli protestanttisesti kasvatettu ja olisi kovin säikähtänyt, jos hänessä ja hänen toimissaan olisi havaittu jotakin katolista; mutta siitä huolimatta hän uskoi katolisuuden paremmin suojelevan ihmisiä sellaisia asioita vastaan kuin »tuolla yläkerrassa», ja olivatpa nämä harkinnat huomattavasti osaltaan vaikuttaneet hänen päättäessään ottaa Roswithan luoksensa.
He tottuivat pian toisiinsa, sillä Effissä oli sama rakastettava piirre kuin useimmissa markkimaan nuorissa naisissa: hän kuuli mielellään kerrottavan kaikenlaisia pieniä tarinoita, ja registraattorin rouva-vainaja, hänen karuutensa, hänen veljenpoikansa ja heidän vaimonsa tarjosivat ehtymättömiä aiheita. Johannakin kuunteli mielellään näitä kertomuksia.
Effin usein ääneen nauraessa räikeissä kohdissa Johanna tosin hymyili ja ihmetteli kaikessa hiljaisuudessa, kuinka armollinen rouva voi pitää kaikkea tuota typerää juttua niin miellyttävänä; mutta tuo ihmettely, johon liittyi voimakas ylemmyydentunto, oli toisaalta onneksi, koska siten estyivät kaikki arvojärjestystä koskevat riitaisuudet. Roswitha oli yksinkertaisesti vain koomillinen olento, ja jos Johanna olisi häntä kadehtinut, hän olisi yhtä hyvin voinut kadehtia Rollon erikoisasemaa.
Niin kului viikko hauskasti juteltaessa melkein hupaisesta koska Effi nyt ajatteli rohkeammin kuin ennen sitä, mikä häntä odotti. Hän ei myöskään otaksunut tapahtuman olevan niin lähellä. Mutta yhdeksäntenä päivänä oli jutteleminen ja hupaisuus ohi; silloin juostiin ja häärittiin, itse Innstettenkin unohti tavanomaisen kylmäverisyytensä, ja heinäkuun kolmannen päivän aamuna oli Effin vuoteen vieressä kätkyt. Tohtori Hannemann taputti nuoren rouvan kättä ja sanoi: »Tänään on Königgrätzin päivä, vahinko, että tuli tyttö. Mutta onhan vielä aikaa tulla muitakin, ja preussilaisilla on paljon voiton päiviä.» Roswitha lienee ajatellut jotakin samanlaista, mutta iloitsi aivan rajattomasti siitä, mikä oli olemassa, ja nimitti lasta muitta mutkitta »Pikku Anniksi», mikä tuntui nuoresta äidistä ennustuksenomaiselta. »Roswithan on täytynyt saada tuo nimi jonkinlaisen mieleenjohdatuksen nojalla.» Itse Innstettenkään ei osannut nimeä moittia, ja niin puhuttiin Pikku Annista jo kauan ennen kastamistilaisuutta. Effi, joka tahtoi olla elokuun keskivaiheilta saakka vanhempiensa luona Hohen-Cremmenissä, olisi mielellään siirtänyt ristiäiset siihen asti. Mutta se ei käynyt päinsä; Innstetten ei voinut ottaa lomaa, ja niin määrättiin tietenkin kirkossa suoritettavaa kastetoimitusta varten elokuun 15 päivä, huolimatta siitä, että se oli Napoleonin-päivä (jota seikkaa muutamat perheet sitten moittivatkin). Koska piirineuvoksen talossa ei ollut salia, pidettiin tilaisuuteen liittyvät pidot seurahuoneella, ja kaikki lähiseudun aateliset olivat kutsua noudattaneet. Pastori Lindequist piti äidille ja lapselle herttaisen ja yleistä ihailua saavuttavan maljapuheen, ja Sidonie Grasenabb huomautti sen johdosta vieressään istuvalle aateliselle asessorille, joka oli ankaran suunnan miehiä: »Niin, hänen tilapäispuheensa käyvät laatuun. Mutta saarnojansa hän ei voi puolustaa Jumalan eikä ihmisten edessä; hän on puolinainen, eräs niitä, jotka kadotetaan, koska he ovat laimeita. En tahdo toistaa Raamatun lausetta sananmukaisesti.» Kohta senjälkeen nousi puhumaan myöskin vanha herra von Borcke, joka esitti Innstettenin maljan. »Arvoisat naiset ja herrat, ne ajat, joissa elämme, ovat vaikeita aikoja; kapinaa, uhmaa, kurittomuutta, minne katseemme luommekin. Mutta niin kauan kuin meillä on vielä miehiä, ja saanen lisätä naisia ja äitejä (tässä kohden hän kumarsi kohti Effiä suorittaen hienon kädenliikkeen)… niin kauan kuin meillä on vielä miehiä sellaisia kuin patooni Innstetten, jonka ystävyydestä olen ylpeä, niin kauan tullaan vielä toimeen, niin kauan vanha Preussimme vielä kestää. Niin, ystäväni, Pommerin ja Brandenburgin avulla me asiasta selviydymme ja murskaamme kumouksen lohikäärmeen myrkyllisen pään. Lujina ja uskollisina, niin me voitamme. Katolilaiset, meidän veljemme, joita meidän täytyy kunnioittaa, vaikka? taistelemmekin heitä vastaan, puhuvat 'Pietarin kalliosta', mutta meillä on Rocher de Bronce. Parooni, Innstetten eläköön!» Innstetten kiitti aivan lyhyesti. Effi sanoi vieressään istuvalle majuri Crampasille: »Tuo 'Pietarin kalliota' koskeva kohta oli varmaan tarkoitettu Roswithan ylistykseksi; minä lähden myöhemmin kysymään vanhalta oikeusneuvos Gadebuschilta, eikö hän ole samaa mieltä.» Crampas piti, kumma kyllä, tuota huomautusta täytenä totena ja neuvoi luopumaan aikeesta. Se huvitti Effiä sanomattomasti. »Olenpa tosiaankin pitänyt teitä parempana sielunlukijana.»