»Ah, armollisin rouva, kun ovat kysymyksessä kauniit nuoret naiset, jotka eivät ole vielä täyttäneet kahdeksaatoista, niin kaikki lukutaito osoittautuu riittämättömäksi.»
»Te pilaatte asian lopullisesti, majuri. Voitte nimittää minua isoäidiksi, mutta vihjausta siihen, etten ole vielä kahdeksantoista vuoden ikäinen, teille ei voida antaa milloinkaan anteeksi.»
Kun oli noustu aterialta, tuli iltapuoli-höyry Kessine-jokea alaspäin ja laski laituriin hotellia vastapäätä. Effi istui Crampasin ja Gieshüblerin keralla kahvia juoden ja katseli avoimista ikkunoista edessään olevaa näytelmää. »Huomenna kello yhdeksän aikaan aamulla sama alus kuljettaa minut virtaa ylöspäin, puolenpäivän aikaan olen Berlinissä ja illalla Hohen-Cremmenissä, ja Roswitha kulkee vierelläni kantaen lasta käsivarrellaan. Toivottavasti se ei huuda. Ah, kuinka mieleni jo läikkyy! Parahin Gieshübler, oletteko tekin joskus iloinnut päästössänne jälleen näkemään vanhempienne kotia?»
»Minä tunnen asian, armollinen rouva. Se vain erona, etten tuonut mukanani mitään Pikku-Annia, kun ei sattunut sellaista olemaan.»
»Tulee, kun ehtii», virkkoi Crampas. »Maljanne, Gieshübler; te olette ainoa järkevä mies koko joukossa.»
»Mutta meillähän ei ole kuin konjakkia.»
»Sitä parempi.»
VIIDESTOISTA LUKU.
Effi oli matkustanut elokuun keskivaiheilla, ja syyskuun lopulla hän oli jälleen Kessinissä. Kuluneiden kuuden viikon aikana hän oli monet kerrat ikävöinyt takaisin, mutta kun hän nyt jälleen oli omassa kodissaan ja astui pimeään eteissuojaan, johon lankesi vain porraskäytävästä hieman kelmeätä valoa, hän tunsi mieltänsä jälleen äkkiä ahdistavan ja virkkoi hiljaa: »Tällaista kelmeätä, kellervää valoa ei Hohen-Cremmenissä näe.»
Niin, pari kertaa hän oli Hohen-Cremmenissä ollessaan ikävöinyt »loihdittua taloa», mutta yleensä hänen elämänsä vanhempien kodissa oli ollut täysin onnellista ja tyytyväistä. Huldan kanssa, joka ei vieläkään voinut olla odottamatta miestä tai sulhasta, hän tosin ei ollut voinut oikein mieluisasti seurustella mutta sitä paremmin kaksosten kanssa. Pelatessaan palloa tai krokettia heidän seurassaan Effi oli useat kerrat kokonaan unohtanut olevansa naimisissa. Ne olivat olleet iloisia neljännestunteja. Mutta kaikkein mieluimmin hän oli nyt, kuten aina ennenkin, seisonut ilmoilla heiluvan keinun laudalla ja tuntenut omituisen kirpeätä suloisen vaaran väristystä ajatellessaan: »Nyt minä putoan!» Vihdoin keinusta alas hypättyään hän sitten saatteli tyttöjä aina koulutalon edustalla olevan rahin luo saakka ja kertoi siinä piankin luo saapuvalle vanhalle Jahnkelle Kessinin elämästä, jonka sanoi olevan puolittain kansalaista, puolittain pohjoismaista ja joka tapauksessa aivan toisenlaista kuin Schwantikowissa ja Hohen-Cremmenissä.