Wilke muhoili. »Aika villitty, meidän neitimme», oli suunnilleen hänen ajatuksensa. Mutta Effi laski tötterön keskelle kokoonkaapaisemaansa pöytäliinaa ja sanoi: »Nyt käymme kiinni, kukin kulmaltansa, ja laulamme jotakin surullista.»
»Niin, niinpä sanot, Effi. Mutta mitä laulamme?»
»Jotakin; mitä tahansa, kunhan loppusointuun sisältyy syviä ja surullisia ääntiöitä. Lauletaan siis:
»Vuoksi, vuoksi,
tuo kaikki jälleen luoksi…»
Effin alkaessa juhlallisesti laulaa litaniaansa kaikki neljä lähtivät liikkeelle kohti lammen laituria, astuivat venheeseen ja antoivat siinä seisten tötterön hiljalleen liukua lampeen kivineen päivineen.
»Nyt on syyllisyytesi upotettu syvyyteen, Hertha», sanoi Effi. »Johtuu tässä muuten mieleeni, että ennen vanhaan hukutettiin tällä tavoin venheestä käsin onnettomia naisraukkoja, tietenkin uskottomuuden vuoksi.»
»Ei kumminkaan näillä main.»
»Ei, ei näillä main», nauroi Effi, »täällä ei sellaista tapahdu. Mutta.
Konstantinopolissa, ja johtuupa vielä mieleeni sekin, että sinun täytyy
tietää asia yhtä hyvin kuin minun, koska olin läsnä, kun maisteri
Holzapfel kertoi meille siitä maantiedetunnilla.»
»Niin kyllä», sanoi Hulda, »se kertoi aina sellaisia. Mutta ne asiat unohtuvat toinen toisensa jälkeen.»
»Minä en unohda. Minun muistissani ne pysyvät.»