Effi istui keinutuolissa, siirsi kahvitarjotinta miehensä puoleen ja virkkoi: »Kuulehan, Geert, sinä voisit tänään toimia rakastettavana isäntänä; minä puolestani istun niin mukavasti tässä keinutuolissa, ettei tee ollenkaan mieleni nousta. Ponnistele siis parhaasi mukaan, ja jos olet oikein iloinen tulostani, niin minä kyllä asian sinulle korvaan.» Samalla hän veti valkoisen damastiliinan suoraksi ja laski siihen kätensä, johon Innstetten tarttui sitä suudellen.
»Kuinka olet oikeastaan tullut toimeen ilman minua?»
»Sangen huonosti, Effi.»
»Sinä vain sanot niin ja näytät alakuloiselta, mutta se ei sittenkään ole totta.»
»Mutta Effi…»
»Minä todistan sen sinulle. Jos olisit hiemankin kaivannut lastasi — itsestäni en tahdo mitään puhua, sillä mikä olenkaan minä sellaiselle korkealle herralle, joka on viettänyt monet vuodet nuorenamiehenä eikä ollenkaan kiirehtinyt…»
»Mitä sitten?»
»Niin, Geert, jos olisit tuntenut hiemankin kaipausta, et olisi jättänyt minua kuudeksi viikoksi ypöyksin Hohen-Cremmeniin. Minä istuin siellä kuin leskeksi jääneenä, ainoana seuranani Niemeyer ja Jahnke ja toisinaan Schwantikowilaiset. Rathenowista ei saapunut ketään — ikäänkuin olisivat minua pelänneet tai kuin olisin ollut heille liian vanha.»
»Kuinka puhutkaan, Effi! Tiedätkö, että olet pieni keimailija?»
»Jumalan kiitos, että niin sanot. Mitään parempaa ei nainen voikaan teille olla. Ja sinä et ole toisia parempi, vaikka olet olevinasi hyvinkin juhlallinen ja kunniallinen. Minä tiedän sen varsin hyvin, Geert… Oikeastaan sinä olet…»