»Mikä?»
»Jätän sen mieluummin sanomatta. Mutta minä tunnen sinut varsin hyvin; sinä olet oikeastaan, kuten Schwantikowin eno kerran sanoi, hellyyksien ihminen ja lemmentähden alla syntynyt, ja eno Belling oli aivan oikeassa niin sanoessaan. Sinä vain et tahdo sitä osoittaa ja ajattelet, ettei se sovi ja että virkauralla eteneminen joutuu siitä kärsimään. Osunko oikeaan?»
Innstetten nauroi. »Hieman oikeassa olet. Tiedätkö, Effi, sinä näytät minusta aivan muuttuneelta. Ennen Annikin syntymistä sinä olit lapsi. Mutta yhtäkkiä…»
»Mitä sitten?»
»Yhtäkkiä olet kuin vaihdettu. Mutta se sopii sinulle hyvin, minä pidän sinusta kovin, Effi. Tiedätkö mitä?»
»Mitä?»
»Sinussa on jotakin viettelevää.»
»Ah, ainokainen Geertini, tuo mitä sanoit, on kerrassaan suurenmoista; nyt mieleni vasta oikein keventyy… Anna minulle vielä puoli kuppia… Tiedätkö, että olen aina toivoellut itselleni sellaista. Meidän täytyy olla vietteleviä, muuten emme ole mitään…»
»Onko tuo omia ajatuksiasi?»
»Voisi olla omianikin. Mutta olen sen saanut Niemeyeriltä…»