»Mutta hyvä majuri, ettehän tahdo puhua, tekisi mieli sanoa kaulaanne, tuollaista ylen proosallista. Tosin uskovat useat, että… tarkoitan sitä, mistä vastikään puhuitte… että sen ansaitsee jokainen, toinen suuremmassa, toinen vähemmässä määrässä. Mutta sittenkin, majuri… majurille…»
»… Se ei ole mikään tavanomainen kuolemantapa. Huomautuksenne myönnetään oikeaksi, armollinen rouva. Se ei ole tavanomainen eikä edes todennäköinenkään — siis pelkkä lainalauselma tai vieläkin oikeammin façon de parler. Ja kuitenkin on asiassa jotakin vilpittömästi tarkoitettua, kun sanon, ettei meri minulle mitään mahda. Uskon näet varmaan kuolevani oikean ja toivottavasti kunniallisen sotilaankuoleman. Se on lähinnä vain mustalaisen ennustusta, mutta sen kaiku kuuluu omassa mielessäni.»
Innstetten nauroi. »Se lienee vaikeata, Crampas, ellette aio lähteä suurturkin tai kiinalaisen lohikäärmeen palvelukseen. Siellä ne taistelevat parastaikaa. Täällä on historia, uskokaa minua, joutunut kolmeksikymmeneksi vuodeksi seisahduksiin, ja henkilön, joka tahtoo kuolla sotilaan kuoleman…»
»… Täytyy ensin tilata sota Bismarckilta. Tiedän, tiedän, Innstetten. Mutta sehän on teille helppo juttu. Nyt on syyskuun loppu; ruhtinas on jälleen Varzinissa viimeistään kymmenen viikon kuluttua, ja koska hän tuntee teihin kohdistuvaa likingia — kansanomaisempaa lausepartta en tahdo käyttää, jotten joudu suoraan pistolinsuunne eteen — niin varmaan voitte toimittaa vanhalle Vionvillen aikaiselle toverillenne hieman sotaa. Onhan ruhtinaskin vain ihminen, ja suostuttelu auttaa.»
Effi oli tuon keskustelun aikana pyöritellyt leipäpallosia, heitteli niitä kuin arpanappuloita ja asetteli niitä kuvioiksi, siten osoittaen, että halusi puheenaiheen vaihtuvan. Siitä huolimatta Innstetten näytti aikovan vastata Crampasin leikkisiin huomautuksiin, ja Effi päätti niin ollen mieluummin puuttua heti asiaan. »En voi käsittää, majuri, minkätähden kuolemanne pitäisi askarruttaa ajatuksiamme; onhan elämä meitä lähempänä ja sitäpaitsi paljoa vakavampi asia.»
Crampas nyökkäsi.
»On oikein, että myönnätte minun olevan oikeassa, Kuinka ihmisen on täällä elettävä? Se on toistaiseksi kysymyksenä, ja se kysymys on kaikkia muita tärkeämpi. Gieshübler on siitä minulle kirjoittanut, ja ellei olisi epähienoa ja itserakasta — siinä näet on kaikenlaista muutakin ohimennen mainittuna — näyttäisin kirjeen teille… Innstettenin ei tarvitse kirjettä lukea, hänellä ei ole taipumusta sellaiseen… käsiala oli muuten kuin taiteilijan piirtimen jälkeä ja lauseparret sellaiset kuin olisi Kessinin Vanhantorin varrella asustava ystävämme kasvatettu vanhassa ranskalaisessa hovissa. Se seikka, että hän on viallinen ja käyttää röyhelökauluksia, jollaisia ei enää ole kenelläkään muulla — ihmettelen vain, mistä hän löytää sellaisen silittäjättären — sopii mainiosti. Gieshübler siis kirjoitti minulle huvi-iltamista ja eräästä urakoitsijasta nimeltä Crampas. Nähkääs, majuri, se miellyttää minua enemmän kuin sotilaan kuolema, muusta puhumattakaan.»
»Samoin minua itseänikin. Ja talvikausi muodostuu varmaan kerrassaan loisteliaaksi, jos saamme luottaa siihen, että armollinen rouva meitä avustaa. Trippelli tulee…»
»Trippelli? Silloinhan minä olen tarpeeton.»
»Ettepä suinkaan, armollinen rouva. Trippelli ei voi laulaa sunnuntaista toiseen, se olisi liikaa hänelle ja meille; vaihtelu on elämän viehätys, siinä totuus, jota tosin tuntuu kumoavan jokainen onnellinen avioliitto.»