Matka sujui nopeasti — edellä ajavatkin koettivat parastaan, jotteivät jäisi jälkeen — ja niin oltiin jo kolmen aikaan metsänhoitajan luona. Ring, pulska sotilaallisesti katsahtava herra viidennellä vuosikymmenellään, oli ollut mukana ensimmäisellä Schleswigin-retkellä Wrangelin ja Boninin johdossa ja oli kunnostautunut Danewerkin valloituksessa. Hän seisoi nyt talonsa ovella ottaen vastaan vieraita, jotka päällysvaatteensa riisuttuaan ja talon rouvaa tervehdittyään ensi työkseen istuutuivat pitkän kahvipöydän ääreen, jolle oli taidokkaasti ladottu kokonaisia kakkupyramidejä. Ylimetsänhoitajan rouva, luonnostaan erittäin pelokas, ainakin erittäin helposti hämilleen joutuva nainen, osoittautui talon emäntänäkin sellaiseksi, ja tämä seikka ilmeisesti harmitti erinomaisen itserakasta ylimetsänhoitajaa, joka harrasti varmuutta ja terävyyttä. Onneksi hänen harminsa ei purkautunut, sillä sitä, mitä hänen puolisoltaan puuttui, oli sitä enemmän hänen tyttärissään, kuvankauniissa neljän- ja kolmentoista vuoden ikäisissä tytöissä, jotka olivat tulleet isäänsä. Varsinkin vanhempi, Cora, keimaili heti Innstettenille ja Crampasille, ja molemmat suostuivat heti asiaan. Effi oli siitä harmissaan ja häpesi jälleen harmitteluansa. Hän istui Sidonie Grasenabbin vieressä ja virkkoi: »Merkillistä, tuollainen olin minäkin neljäntoista ikäisenä.»
Effi oli odottanut vieruskumppaninsa väittävän vastaan tai ainakin tekevän rajoituksia. Mutta sen sijaan lausui Sidonie: »Sen uskon».
»Heidän isänsä kasvattaa heitä väärin», jatkoi Effi puolittain hämillään vain jotakin sanoakseen.
Sidonie nyökkäsi. »Sepä se. Ei ole kuria. Se on aikamme tunnuksena.»
Effi ei virkkanut enempää.
Kahvi oli pian nautittu. Noustiin ja lähdettiin puoli tuntia kestävälle kävelyretkelle ympäröivään metsään, lähinnä erään aitauksen luo, jossa oli kesyä riistaa. Cora avasi ristikkoportin, ja oli tuskin astunut sisään, kun jo tuli kauriita luo. Se oli oikeastaan viehättävää, ihan kuin satua. Mutta itserakas nuori tyttö, joka oli tietoinen siitä, että muodosti kauriittensa keralla ihailtavan elävän kuvan, ei kumminkaan herättänyt puhdasta vaikutelmaa, kaikkein vähimmin Effissä. »Ei», ajatteli hän, »tuollainen en sentään ole ollut. Minulta on kenties puuttunut kuria, kuten tuo kauhea Sidonie äsken huomautti, kentiespä vielä muutakin. Minulle oltiin kotona liian hyviä, minua rakastettiin liiaksi. Mutta sen saanen sanoa, etten ole milloinkaan teeskennellyt. Se oli aina Huldan asiana. Senvuoksi hän ei minua miellyttänytkään, kun hänet tänä kesänä näin jälleen.»
Metsänhoitajan asunnolle palattaessa alkoi sataa? lunta. Crampas lyöttäytyi Effin seuraan ja lausui hänelle valittelunsa sen johdosta, ettei ollut saanut aikaisemmin tilaisuutta tervehtiä häntä. Samalla hän osoitti putoavia suuria lumihiuteita ja sanoi: »Jos tätä jatkuu, niin lumisade tukkii meiltä paluutien.»
»Se ei olisi pahinta. Sellaiseen tapahtumaan liittyy mielessäni vanhoista ajoista mieluisa suojan ja avun mielikuva.»
»Tuo on minulle uutta, armollinen rouva.»
»Niin», jatkoi Effi yrittäen nauraa, »mielikuvat ovat omituisia asioita; me emme muodosta niitä itsellemme vain sen nojalla, mitä olemme henkilökohtaisesti kokeneet, vaan myöskin sen varassa, mitä olemme joskus kuulleet tai sattumalta saaneet tietoomme. Te olette paljon lukenut, majuri, mutta näyttääpä siitä, että minä tunnen erään teille vieraan runon — tosin ei Heinen sepittämää, en mitään 'Meren aavetta' enkä 'Vitzliputslia'. Runoni nimenä on 'Jumalan muuri', ja sen opetti minulle Hohen-Cremmenin pastori monta vuotta sitten, kun olin vielä aivan pieni.»