* * * * *
Jouluaatto tuli ja meni samoinkuin edellisenä vuotena; Hohen-Cremmenistä saapui lahjoja ja kirjeitä, Gieshübler oli jälleen muistanut lähettää onnittelusäkeensä, ja serkku Briest lähetti kortin: lumisen maiseman sähkölennätinpylväineen, joiden langalla istua kyyhötti lintuparka. Anniakin varten oli juhlaa järjestetty, oli kuusi kynttilöineen, ja lapsi pyrki käsin niitä tavoittamaan. Innstetten oli luonteva ja hilpeä, näytti nauttivan kotoisesta onnestaan ja askarteli ahkerasti lapsen kanssa. Roswitha oli ihmeissään nähdessään armollisen herran niin hellänä ja samalla hilpeänä. Effikin puhui ja nauroi paljon, mutta se ei kummunnut sisimmästä sielusta. Hän tunsi mielensä masentuneeksi, mutta ei oikein tietänyt, ketä oli siitä syytettävä, Innstetteniä vaiko itseään. Crampasilta ei ollut saapunut minkäänlaista joulutervehdystä; oikeastaan asia oli Effin mieleen, mutta toisaalta taas ei: hänen huomaavaisuutensa herätti eräänlaista pelkoa, ja hänen välinpitämättömyytensä sai alakuloiseksi. Effi oivalsi, ettei kaikki ollut niin kuin olisi olla pitänyt.
»Sinä olet kovin levoton», sanoi vihdoin Innstetten.
»Niin. Kaikki ihmiset ovat minulle erittäin suopeat, eniten sinä; se rasittaa mieltäni, koska tunnen etten sitä ansaitse.»
»Sellaisilla asioilla ei saa itseään kiusata, Effi. Onhan lopultakin laita niin, että ihminen ansaitsee, mitä; kerran on saanut.»
Effi kuunteli tarkkaavasti, ja hänen paha omatuntonsa sai hänet kysymään itseltään, oliko Innstetten käyttänyt tahallaan tuollaista kaksimielistä sanantapaa.
Myöhään illalla tuli pastori Lindequist onnittelemaan ja vielä tiedustelemaan Uvaglan metsänhoitajan luo tehtävän retken yhteydessä olevia seikkoja. Oli tietenkin kysymys rekiretkestä. Crampas oli tarjonnut hänelle paikan reessään, mutta majuri, enempää kuin hänen palvelijansakaan, jonka oli kaiken muun ohella pidettävä huolta ajomiehen toimesta, ei tuntenut tietä, joten oli kenties parasta lähteä matkaan yhdessä, piirineuvoksen reki edellä ja Crampasin sen jäljessä. Luultavasti myöskin Gieshüblerin. Mirambo, jonka haltuun muuten ylen varovainen Alonzo jostakin käsittämättömästä syystä tahtoi nyt itsensä uskoa, tunsi tien luultavasti vieläkin huonommin kuin kesakkonaamainen Treptowin ulaani. Innstetten, jota nuo pienet vaikeudet huvittivat, suostui kohta Lindequistin ehdotukseen ja järjesti asian siten, että hän tulisi ajamaan täsmälleen kello kahden aikaan torin yli ja viipymättä käymään retken johtoon.
Tämän sopimuksen mukaisesti sitten meneteltiin, ja kun Innstetten täsmälleen kello kahden aikaan ajoi torin yli, tervehti Crampas reestään Effiä ja lähti sitten ajamaan jäljessä. Pastori istui hänen vieressään. Sitten seurasi Gieshüblerin reki, siinä itse Gieshübler ja tohtori Hannemann, edellinen hienoissa näädännahkaturkeissa, jälkimmäinen karhunnahkaisissa, jotka helposti havaitsi ainakin kolmekymmentä vuotta palvelleiksi. Hannemann näet oli nuoruudessaan ollut erään Grönlannin-kulkijan laivalääkärinä. Mirambo istui edessä, hieman levottomana, koska ajomiehenä oleminen oli hänelle outoa, kuten Lindequist oli aivan oikein otaksunut.
Jo parin minuutin kuluttua oli ehditty Utpatelin myllyn ohi.
Kessinin ja Uvaglan välillä (missä tarun mukaan oli sijainnut vendien temppeli) oli vain suunnilleen tuhannen askelen levyinen, mutta hyvinkin puolentoista peninkulman pituinen metsäsarka, jonka toisella pitkällä sivulla oli meri, toisella taas aina näkörantaan saakka leviävä, erinomaisen hedelmällinen ja hyvin viljelty maa-alue. Metsän sisälaitaa kiitivät nyt eteenpäin reet, joiden edellä vähässä matkassa näkyi pari vanhaa kuomuvaunua, joissa kaiken todennäköisyyden mukaan istui toisia metsänhoitajan luo kutsuttuja vieraita. Toiset noista kieseistä olivat korkeiden pyöriensä nojalla selvästi tunnettavissa, ne olivat Papenhagenin. Luonnollisesti. Güldenkleetä pidettiin piirikunnan parhaana puhujana (Borckea, jopa Grasenabbiakin parempana), joten hän ei saanut hevin puuttua juhlatilaisuuksista.