Lindequist puhui samaan sävyyn kuin Innstetten, tunnusti kaikki aivan oikeaksi, mutta arveli ajan hengen olevan liian voimallisen.
»Ajan hengen!» virkahti Sidonie. »Älkää yrittäkö siitä puhua! Sitä en voi kuulla, se on äärimmäisenä heikkouden ilmaus, vararikon tunnustaminen. Ei tahdota milloinkaan käydä kunnolla asioihin käsiksi, tahdotaan aina väistää. Velvollisuus näet on epämukava Ja niin unohtuu liiankin helposti, että meille uskotta leiviskä kerran vaaditaan meiltä takaisin. Täytyy käydä asiaan käsiksi, parahin pastori, pitää huolta kurista. Liha on heikko, epäilemättä, mutta…»
Samassa tarjottiin englantilaista pihviä, josta Sidonie otti aimo annoksen ollenkaan huomaamatta Lindequistin hymyä. Ja koska hän ei sitä huomannut, ei ollut ihmekään, että hän varsin huolettomasti jatkoi: »Kaikki se, mitä täällä näette, ei muuten voine, olla toisin kuin on; kaikki on vinoa ja väärää alun alkaen. Ring, Ring — ellen erehdy, on Ruotsissa tai jossakin niillä main ollut kerran senniminen satujen kuningas. Nähkääs nyt, eikö hän käyttäydy ikäänkuin polveutuisi siitä valtiaasta, vaikka hänen äitinsä, jonka olen tuntenut, oli kösliniläinen silittäjätär.»
»Minä en huomaa siinä mitään pahaa.»
»Mitään pahaa? En minäkään. Ja joka tapauksessa on olemassa pahempaakin. Mutta sen verran saanen sentään edellyttää teiltä, vihityltä kirkon palvelijalta, että tunnustatte vallitsevat yhteiskunnalliset olot ja järjestykset. Ylimetsänhoitaja on hieman enemmän kuin metsänhoitaja, ja metsänhoitajalla ei ole tällaisia viininviilentäjiä eikä tällaista hopeakalustoa, tämä kaikki on asiaankuulumatonta ja kasvattaa sellaisia lapsia kuin tuo neiti Cora.»
Sidonie, joka oli aina valmis ennustamaan jotakin kauheata, kun hän hengen innoituksesta kumosi vihansa kuohuvia maljoja, olisi nytkin teroittanut Kassandra-katseensa kohti tulevaisuuden näköaloja, ellei juuri samana hetkenä olisi ilmaantunut pöytään punssibooli, johon Ringin joulupidot aina päättyivät, ja lisäksi leivoksia, jotka taitavasti ladottuina kohosivat vielä paljoa korkeammalle kuin muutamia tunteja sitten pöytään tuotu kakkupyramidi. Ja nyt kävi Ring itse, joka oli toistaiseksi hieman pidättynyt, eräänlaisin säteilevän juhlallisin ilmein toimintaan, alkaen täyttää edessään olevia suuria hiottuja laseja, taitehikkaasti kumoten punssia kauhastaan pitkässä kaaressa, jolle taidonnäytteelle aina iskuvalmis rouva von Padden, joka valitettavasti ei ollut nyt läsnä, oli kerran antanut nimen »Ringin lasintäyttö en cascade». Suihku kaartui kullanpunervana, pisaraakaan ei saanut mennä hukkaan. Mutta vihdoin, kun jokainen piteli kädessään omaa osaansa — Corakin, joka oli vaaleine kiharoineen ehtinyt sijoittua »setä Crampasin» syliin — nousi vanha Papenhagenin herra esittääkseen rakkaan ylimetsänhoitajansa maljan, kuten aina tällaisissa tilaisuuksissa. »On olemassa monenlaisia 'Ringejä', renkaita ja sormuksia», suunnilleen tähän tapaan hän aloitti, »vuosirenkaita, uutimenrenkaita, vihkirenkaita eli -sormuksia, ja mikäli asia erikoisesti koskee kihlaussormusta — siitäkin näet voitaneen tässä yhteydessä puhua — on onneksi takeita siitä, että sellainen tulee aivan pian ilmaantumaan tähän taloon koristamaan pienen sievän kätösen nimetöntä sormea, jota saksankielellä sopii nimittää 'Ringfingeriksi' kahdessakin merkityksessä…
»Kuulumatonta», kuiskasi Sidonie pastorille.
»Niin, hyvät ystävät», jatkoi Güldenklee ääntänsä koroittaen, »monenlaisia renkaita ja sormuksia on olemassa, ja onpa olemassa kaikille tuttu tarinakin, jonka nimenä on 'Kolme sormusta', juutalaisjuttu, joka kaiken muun liberaalisen lorun tavoin on saanut aikaan pelkkää hämmennystä ja onnettomuutta. Jumala asian parantakoon. Ja nyt sallikaa minun lopettaa, jotten liiaksi koettele teidän kärsivällisyyttänne ja suopeuttanne. Minä en pidä noista kolmesta 'Ringistä', ystäväni, vaan pidän yhdestä ainoasta 'Ringistä', Ringistä, joka on kaikin puolin kelvollinen ja näkee tämän vieraanvaraisen pöytänsä luo kerääntyneenä kaiken sen hyvän, mitä vanhassa pommerilaisessa Kessinin piirissämme on, kaikki ne, jotka Jumalan avulla puolustavat kuningasta ja isänmaata — ja onhan niitä vielä muutamia olemassa (äänekästä riemua). Siitä Ringistä minä pidän. Hän eläköön!»
Kaikki yhtyivät huutoon ja ympäröivät Ringiä, jonka täytyi siksi aikaa uskoa »kaataminen en cascade» vastapäätä istuvan Crampasin toimeksi; mutta kotiopettaja syöksyi paikaltaan pöydän alapäästä klaverin luo ja iski irti preussilaislaulun ensimmäiset tahdit kaikkien noustessa seisomaan ja liittyessä juhlallisesti laulamaan: »Preussi ma olen… ja preussiksi jään».
»Se on sentään kaunista», virkkoi heti ensimmäisen värssyn jälkeen vanha Borcke Innstettenille, »sellaista ei ole toisissa maissa.»