»Ei», vastasi Innstetten, joka ei paljoa välittänyt sellaisesta isänmaallisuudesta, »toisissa maissa on jotakin muuta.»
Laulettiin kaikki värssyt, sitten ilmoitettiin, että vaunut olivat oven edessä, ja kohta senjälkeen kaikki nousivat, jottei hevosten tarvinnut odottaa. Hevosiin kohdistuva huomioonotto näet oli Kessininkin piirissä kaikkein ensimmäisellä sijalla. Eteisessä oli kaksi sievää palvelijatarta — Ring näet antoi arvoa sellaisille seikoille — jotka auttoivat turkkeja vieraiden ylle. Kaikki olivat hilpeällä mielellä, muutamat enemmänkin kuin tuo sana ilmaisee, ja rekiin sijoittuminen näytti tapahtuvan nopeasti ja ilman häiriötä, kun yhtäkkiä kuului sanottavan, että Gieshüblerin reki puuttui. Gieshübler itse oli aivan liian taidollinen ilmaistakseen heti levottomuutta tai pitääkseen melua, mutta vihdoin, kun jonkun sittenkin täytyi jotakin sanoa, kysyi Crampas, »mitä oikeastaan oli tapahtunut.»
»Mirambo ei voi lähteä ajamaan», selitti talonrenki, »vasemman puolen hevonen iski valjastettaessa häntä sääriluuhun. Hän makaa tallissa ja huutaa.»
Nyt kutsuttiin tietenkin tri Hannemann, joka lähti potilasta näkemään ja viiden minuutin kuluttua palatessaan vakuutti rauhallisesti kuin kirurgi ainakin: »Niin, Mirambon täytyy jäädä tänne; asiassa ei voi toistaiseksi tehdä mitään, on vain maattava hiljaa ja pidettävä jalka kylmissä kääreissä. Mistään vakavasta vauriosta ei ole puhettakaan.» Tuo oli tavallaan lohdutukseksi, mutta ei kumminkaan poistanut kysymystä, kuinka Gieshüblerin reki tulisi kotiin ajetuksi, kunnes Innstetten selitti astuvansa Mirambon sijaan ja ohjaavansa dioskuurit, tohtorin ja apteekkarin, onnellisesti kotiin. Nauraen ja lasketellen verrattain vallattomia leikkipuheita kaikkein ystävällisimmästä piirineuvoksesta, joka avuliaisuuttaan osoittaakseen erosi nuoresta rouvastaankin, suostuttiin ehdotukseen, ja Innstetten lähti jälleen ajamaan etunenässä, Gieshübler ja tohtori kuljetettavinaan. Crampas ja Lindequist ajoivat jäljessä. Ja kun sitten kohta saapui myöskin Kruse ajaen piirineuvoksen rekeä, astui Sidonie hymyillen Effin luo ja pyysi saada lähteä hänen kanssaan, koska reessä oli vapaa sija. »Meidän vaunuissamme on ilma aina ylen ummehtunut; isäni siitä pitää. Sitäpaitsi tahtoisin mielelläni jutella kanssanne. Mutta vain Quappendorfiin saakka. Siinä, missä on Morgnitzin tienhaara, minun täytyy astua, pois ja sijoittua jälleen epämukavaan laatikkoomme. Ja isä tupakoi vielä päälle päätteeksi.»
Effiä tämä seura ei ilahduttanut, hän olisi suorittanut matkan mieluummin yksin; mutta hänellä ei ollut valinnan varaa. Niin astui neiti Sidonie rekeen, ja tuskin olivat naiset sijoittuneet paikoilleen, kun Kruse jo sivahdutti hevosia piiskalla, ja sitten lähdettiin metsänhoitajan asumuksen edustalta, mistä avautui oivallinen näköala merelle, verrattain jyrkästi rantasärkkää alaspäin kohti rantatietä, joka peninkulman pituisena johti melkein suoraviivaisesti Kessinin rantahotellin luo ja siitä oikealle kääntyen Plantaašin läpi kaupunkiin. Lumisade oli tauonnut jo pari tuntia sitten, ilma oli raikas, ja laajalle, tummuvalle merelle lankesi kuunsirpin himmeä loiste. Kruse ajoi ihan veden rajassa, toisinaan halki kuohujen vaahdon, ja Effi, jota hieman vilutti, kietoutui kiinteämmin viittaansa ja vaikeni yhä tahallaan. Hän tiesi varsin hyvin, että ummehtuneita vaunuja koskeva lausuma oli ollut pelkkä veruke ja että Sidonie oli istuutunut hänen viereensä vain sanoakseen hänelle jotakin epämieluista. Ja senhän voi kuulla vielä kyllin aikaisin. Sitäpaitsi Effi oli tosiaankin väsynyt, kenties metsään tehdyn kävelyretken vuoksi, kenties myös ylimetsänhoitajan punssista, jota hän oli vieressään istuvan rouva von Flemmingin kehoituksesta ahkerasti nauttinut. Hän oli nyt nukkuvinaan, sulki silmänsä ja taivutti päätään yhä enemmän vasemmalle.
»Älkää nojatko niin kovin vasemmalle, armollinen rouva. Jos reki sattuu kiveen, niin lennätte ulos. Teidän reessänne ei ole edes suojapeittoa, eipä hakojakaan sitä varten.»
»Minä en voi sietää sellaista nahkapeitettä; se on kovin proosallinen. Eikä haittaisi ollenkaan, vaikka lentäisinkin reestä, mieluimmin suoraan aaltoihin. Olisihan se hieman kylmä kylpy, mutta mitäpä siitä… Ettekö muuten kuule mitään?»
»En.»
»Ettekö kuule kuin soittoa.»
»Urkujenko?»