Ikäänkuin olisi suuren sävel-taiturimme nimi huomauttanut häntä soitannon valtakunnasta, arvasi hän huoneessa olevan harmoonion ja soitti muutamia säveliä.
Ensimmäiset sävelet "Kuutamo sonaatista" suhisi lempeinä, sulavina ääninä huoneessa. Sitten aikoi tyttö taasen nousta ylös, mutta Bodendorff seisoi estäen hänen takanansa.
"Oh — vielä kerran!" sanoi hän hiljaa ja rukoillen. Hermina soitti saman kappaleen vielä kerran ja Bodendorff nautti sen säveliä kuin kukkasen tuoksua.
"Te siis rakastatte soitantoa?" kysyi Hermina sulkiessaan harmonion.
"Rakastan! — Enkä ole vielä kenenkään kuullut niin soittavan!"
"Onko teillä lempi soittokonetta? Soitatteko mitään?" huusi tyttö elähyttävästi.
"Ei, — en!"
Taasen hän käytti lyhyttä, kuivaa puhetta, jolla käänsi itsestään äkkinäiset kysymykset; kuitenkaan hän ei nyt puhunut totta. Hänellä oli maailman sointuisin soittokone: kaunis ääni, jota kumppalien joukossa pidettiin mainiona, sitä paitse muisti hän sangen paljon lauluja ulkoa.
Mutta hän häpesi sitä puhua, sillä hän ei sitä minäkään aarteena pitänyt. Tarkalla tutkivalla silmällä katsoi hän takaisin koko entiseen elämäänsä ja huomasi sen tyhjäksi, ilman arvoa ja tarkoitusta. Hetkellisen vihan käsissä ollessansa alensi hän itsessään kaikki, ainoastaan ihaillaksensa Herminaa, ja kuitenkin ajatteli hän: hän vihaa minua ja minä — vihaan myös häntä.
Mitä tyttö tunsi eli tiesi, seuraus tarkasta kasvatuksesta, oli hänestä pahe. Luonnolliset taipumukset eivät hänessä olleet mistään arvosta, koska ei kukaan ollut tullut noitasauvallansa lähteitä kalliosta avaamaan.