Hermina pahastui uudestaan Bodendorffin kylmästä käytöksestä, ja hänenkin käytöksensä sentähden muuttui kuivaksi.
Bodendorff ei ollut tottunut sievempään kohteliaisuuteen huomataksensa että kukkaisvihko, jonka hän aamulla oli Herminalle antanut, oli päivällispöydällä, ja että ainoasti yksi ruusu kaunisti tytön hiuksia. Hän näytti siten aina käyttävän kukkaisia päässänsä. Eilen hänellä oli purppuraneilikka.
"Kas niin, serkku", sanoi Hermina, kauvan aikaa hiljaa ja vaijeten istuttuansa, vielä hiljaisemman majurittaren vieressä, "päättäkäämme nyt asiamme. Neljäntoista päivän perästä olemme valmiit lähtemään, mutta siksi vielä pyydämme saada hyväksemme käyttää vierasvaraisuuttanne!"
"Vierasvaraisuuttani!" huusi Bodendorff punastuen vihasta.
"Tahi keneltä sitä pyytäisin? Ehkä teidän pehtoriltanne?" vastasi Hermina kylmästi. "Muuttaa tilaamme väkisin olisi arvoa alentavaa sekä teille että meille."
"Teistä olisi pitänyt tulla pappi", keskeytti Bodendorff häntä pilkallisesti. "Kuitenkin voin vakuuttaa teille ett'ette minua voi muuttaa. Minulla ei ole liukkaita sanoja, ei minkäänlaisia turhamaisia tapoja naisille näyttää, mutta minulla on vankka tahtoni, joka tähän päivään asti on ryhtinsä pitänyt."
"Kukapa sitä epäilisikään?" kysyi Hermina taasen hyvillään.
"Minä en tahdo kantaa Bodendorff-nimeä, jos jalallani astun tänne teidän muutettuanne. Heti lahjoitan Reihensteinin jollekulle kumppanilleni, eli pelaamalla sen hävitän, ehkä muuten sydämestäni halveksin korttipeliä. Minä annan kirotun huoneen rapistua, rauveta, hävitä tai palaa, jos ette lupaa sitä pitää kotinanne!"
Hermina nauroi sydämellisesti, Bodendorffin innossaan ja kiukussaan painaessa pistimen pöytäliinaan.
Nytpä hiljainen majuritar alkoi puhua.