"Hyvä Bodendorff, ajatteletteko ensinkään mitä sanotte? Ehkä ehdoituksenne yhdeltä puolen katsoen on sangen arvoisa, niin se toisaalta on liiaksi jyrkkä ja sopimaton. Minun tulee tyttäreni maineen tähden jättää Reihenstein, ja oikein on oikein. Te olette herra täällä ja meidän tulee mennä!"
"Jospa minäkin jo ennen teitä täältä lähden ainaiseksi?"
"Siinäkin tapauksessa. Muuten; ettehän te voi koko maailman edessä meitä solvaista. Ihmiset pian luulisivat teidät hulluksi."
"Minä taidan jo ollakin!" sanoi hän työntäen kätensä paksuihin hiuksiinsa. "Te siis ette jää?" kysyi hän vielä kerran.
"Emme todella?" vastasi majuritar päättävästi.
"Ja mitä silloin luulette Reihenstein'istä tulevan?"
"Oh, viehättävän asuinpaikan joutoajoillanne syksy-metsästyksille ja iloisille seuroille!" sanoi Hermina.
"Niinkö luulette?" kysyi hän katkerasti. "Pakoittasinpa itseni ampumaan luodin otsaani, jos kahta viikkoa täällä voisin olla, sillä minä olen kuni karhu kullatussa lintuhäkissä."
"Te pidätte paljon liikamaisuuksista, serkku, mutta ennen pitkää pitkästytte virkaanne ja silloin tulette Reihensteiniin."
"Älkää puhuko mitään virastani", sanoi hän vakaasti, "tähän asti oli se minulle kaikki, jonka ympärillä koko olentoni kääntyi, minä pidin sitä korkeassa arvossa, sillä sen kautta odotin minä itselleni jonkunlaista tarkoitusta, mielihyvää. Luvallinen kunnianhimo virassani ja puhdas kunniani olivat koko rikkauteni ja niissä oli minulle tarpeeksi. Nyt näen, että se on toisin."