"Ja mistä sen näette?"
"Anteeksi. Aikomukseni oli sanoa: nyt tunnen sen", sanoi hän ja nousi ylös. Lyhyellä tervehdyksellä jätti hän molemmat naiset, jotka, sekoitettuna kummallisiin tunteisin, katsoivat hänen jälkeensä.
III.
Seuraavana aamuna seisoi Hermina taasen ruusupensaan vieressä, jossa joukko uudestaan puhjenneita ruusuja oli noussut eilisien sijaan.
"Hyvää huomenta, neiti! Niin aikaisin jo ylhäällä, ja noiden rakkaiden ruusujen luona!" sanoi vanha Werner.
"Eipä tämä niin aikaista ole, hyvä Werner, päin vastoin on nyt jo suurus-aika. Te voitte juuri lähettää jonkun ylös kysymään eikö kapteeni tahdo tulla alas. Äitini ei mielellänsä odota kauvan."
Werner katsoi turhaan tuon "jonkun" perään, mutta kun ei huomannut ketään, niin mennä tapsutteli hän itse, tuon tuostakin itseksensä mumisten: "Kyllä tulee vielä päivä kun pannaan suu säkin mukaan."
Hermina lausui juuri itseksensä muutaman Werner-ukolle ei erittäin miellyttävän mietinnön hänen vihaisuudestaan, kun ukko hengästyneenä tullen hänen luoksensa osoitti vastaisuuden.
"Hän on poissa, neiti, hän on kadonnut!"
"Kuka? Kapteeni Bodendorffiko? Mahdotonta! Jos hän ei ole huoneessansa on hän varmaan mennyt alas puutarhaan."