"Ei ei, hän on poissa, ja vaunut myös", vakuutti Werner, vetäen henkeänsä. "Huoneensa ovi oli auki, vuode melkein korjaamatta ja pöydällä oli kirje. Luulen että se oli teille, neiti!"
Ensikerran sai vanhus armottoman katsannon, ja hän ei tietänyt miten kävikään, kun neiti yht'äkkiä tuulen puuskana lensi huoneukseen.
Siellä oli kirje; päällekirjoitus majurittarelle. Herminalla oli oikeus avata ja vastata kaikki äitinsä kirjeet. Kotelo revittiin palaisiksi. Kirje sisälti ainoasti nämä rivit:
"Arvoisa rouva!
Suokaatte anteeksi että, ilman mitään erityistä hyvästijättöä, jätän Reihensteinin, mutta kun te vielä kaikissa tapauksissa viivytte täällä kaksi viikkoa, niin tulen siis tilaisuuteen puhutella teitä, enkä voi sitä ennen kadottaa toivoani nähdä päätöksenne muutettuna. Teidän ja neidin uskollinen
Rudolf Bodendorff."
"Lakoonillinen kuin Turkkilainen!" huudahti Hermina suuttuneena. "Tämäkö olisi jotain ei niin mitään!" Toki hän lohduttui pian huomatessaan kapteenin kauniin käsialan, joka ei ollut niinkuin sotilaiden yleensä on, nimittäin kuin riviin asetettuja sotamiehiä. Yhtäkaikki hehkuivat silmänsä vielä petetystä toivosta, kirje kädessänsä astuessaan äitinsä luo.
"No, nyt on lakkaamattomalla kinalla loppu", tuumi majuritar leppeästi.
"Niin on, se on nyt loppunut, mutta ainoasti taas kahden viikon kuluttua alkaakseen", sanoi Hermina liikutettuna. "Ah äiti, mikä kummallinen ihminen hän on!"
"On todella hän kummallinen, mutta lapseni, häntä emme saa kovasti tuomita. Hän ei ole koskaan vanhempiansa tuntenut ja setänsä, joka hänen sotakouluun vei, kuoli pian sen jälkeen. Hän sai kokonaan itseänsä kiittää siitä, mikä hän on, eikä voi olla sisällisittä hyveittä, koska hän kahdeksankolmatta vuotiaana on kapteeni."