Vanha nainen puhui aniharvoin niin paljon kuin nyt, mutta hänen sydämellänsä lepäsi mieli tytöstä kadottaa kaikki vihan serkkuansa kohtaan, että tyttöön samalla nousisi kateus.
Olipa aika, jolloin majurittaren mielestä hänelle tyttärineen oli tehty vääryyttä. Olihan hän, majuritar, myöntynyt onnettomuudessa olevan maalaajan sydämellisiin rukouksiin ja jättänyt oman kotinsa hoitaaksensa hänen talouttansa ja häntä itseänsä. Olihan Hermina kolmena vuotena ollut hänen seuraajansa ja joutohetkiensä valo. Kun Hermina istui harmoonion edessä, jota hän itse oli opettanut hänen soittamaan, uneksui sokea taiteilija itsensä takaisin entiseen elämäänsä, silloin unohti hän huonoutensa ja säveleiden siivillä nousi hänen murrettu sielunsa ylös kärsiväisyyden taivaasen.
Jokainen piti nuoren tytön hänen perillisenänsä; niin, majuritar luuli niin itse, ehkä hän oli liiaksi tunnollinen ja karttava siitä puhuakseen tyttärelleen.
Hermina sitä vastoin eli suruttomasti, katsomatta nykyisyyttä ulommaksi ja tämä nykyisyys olikin hänestä verrattoman ihana.
Josko eno olikin oikullinen ja mieleltänsä murtunut, jos hän kärsivän itsekkäisyydellä tuntikausia vangitsi hänet, jäi vielä monta hetkeä hänelle itselleen nauttiaksensa puutarhan, puiston ja kirjaston nautintoja.
Hänen kuolemansa ilmaantui yht'äkkiä ja hänen viimeisen tahtonsa säätös ei majuritarta yksin kummastuttanut. Hän kuitenkin osasi hyvin peittää petettyä toivoansa ja hänen nöyrä mielenlaatunsa nuhtelikin häntä tästä liian rohkeasta toivosta.
"Minä olen ainoasti hänen veljensä käly," arveli hän, "ei Hermina kanna hänen nimeänsäkään."
Mutta perillinen ei myöskään hänen nimeänsä kantanut, hän oli vainajan sisarenpoika. No — samahan se.
Lahja, jolla vainaja oli Herminaa muistanut, varmuutti hänen tulevaisuutensa ja nyt oli ainoastaan perustettavana uusi koti. Ennen oli majuritar asunut pääkaupungissa, mutta nyt hänellä oli luonnollinen syy pysyä sieltä pois, sillä Bodendorffin rykmentti majaili siellä!
Sitte päätti hän muuttaa erääsen pieneen naapurikaupunkiin, jossa olisikin enemmän rauhaa. Tämän rauhan rikkominen tapahtui aniharvoin, mutta joskus sentään, sillä likeisyydessä oli suuri linna ja yhteispuisto, siis oli tämä rikkominen, silloin tällöin tullen, mieluisata. Ensiksi tahtoi majuritar sentään käydä muutamassa kylpylaitoksessa, sillä tämä olisi Herminan terveydelle tarpeellista. Joka päivä voi selvää selvemmästi huomata, että nuori tyttö paljon kaipasi Reihensteiniä. Hänen iloisuutensa väheni nyt jo päivä päivältä. Epätoivoisena ja mitään tekemättä kuleksi hän ympäri, jätellen kaikille lempipaikoilleen hyvästi.