Kaikki oli matkaan valmistettu. Määrätyt kaksi viikkoa olivat loppuneet, mutta vielä ei kapteeni ollut itseänsä näyttänyt. Tänään hän kuitenkin oli tuleva, sillä sanaansa hän ei syöne.
Hermina kuunteli suuremmalla tarkkuudella jokaista jylinää maantieltä, ja pian kuuluikin, mutta vanhoja vaunuja ei näkynyt, vaan niiden sijassa lensi ratsastaja komealla ratsullaan maataloa kohden, sepä olikin Bodendorff.
Kuinka hän nyt näytti toisemmalta! Kun hän ainoalla vedolla pakoitti hevoisen pysähtymään, sievästi hyppäsi sen selästä ja lyhyesti sotamiehen tapaan tervehtäen astui eteenpäin, ei hän ollenkaan näyttänyt olevan sama mies.
Eteisessä sattuivat silmänsä matka-kirstuihin, ja rypistyneellä otsalla sanoi hän: "Ja kuitenkin!"
"Niin, kuitenkin", sanoi Hermina nostaen olkapäitään. "Mutta mikä jalo eläin teillä tuossa on! Vähän raju vaan, ei ole oikein hyvin opetettu."
"Erehdytte", vastasi hän, "Almansor ja minä olemme vanhat toverit. Enpä tiedä ketään, johon niin voisin luottaa kuin tähän uskolliseen eläimeen!"
"Enpä juuri usko semmoista luottamusta. Jos se usein noin rajusti tanssii, niin se pian heittää teidät tomuun."
"Ja mitäpä se olisi?" sanoi hän katkerasti. "Meidät heittää usein tomuun — sallima."
Viimeinen koetus, jonka kapteeni vielä ehkä aikoi tehdä, koettaessaan saada majuritarta jäämään, raukesi itsestään, kun hän näki matkan valmistukset. Otsansa kävi syviin ryppyihin ja hehkuvin, melkein vihaisin silmin katseli hän serkkuansa. Koska Bodendorff piti tytärtä, äitiin katsoen, väkevämpänä tahtona, niin luki hän ainoasti hänen syyksensä heidän kovan kieltonsa.
Samana iltapäivänä puhui hän ison aikaa Werner-ukon kanssa ja kun he viinein erosivat nosti ukko syvästi kumartaen lakkiansa ja katsoi mitä suurimmalla mielihyvällä uuden hallitsijansa perään.