"Mutta nytpä täällä tulee hirmuisen yksinäistä, hyvä neiti", sanoi vanhus myöhemmin, kun Hermina jo huomispäivän matkapuvussa kuljeskeli puutarhassa.
"Niin, niin — sangen yksinäistä. Mutta varmaankin vain lyhyeksi ajaksi. Kapteeni kyllä tulee hauskan seuran kanssa usein tänne."
"Hm, hm!"
Werner pudisti harmaata päätänsä.
"Minulla on valtuuskirja kolmeksi vuodeksi, joka näyttää siltä, kuin kapteeni lähtisi joko Egyptiin tai Kiinaan. Muuten hän on ajatellut kaikkea ja ottanut tiedon kaikesta, jossa auttavaa herraa tarvitaan. Köyhiä hän ei myöskään ole unohtanut ja minulle, neiti, minulle on hän luvannut isommat huoneet! 'Koska näki minut nyt kerran herranansa pitää', sanoi hän, 'niin tulee heidän nähdä, että minä muistan heitä siinä, missä sitä tarvitaan.' Tietäkää neiti, sitä en olisi hänestä uskonut ja se tuntui minusta niin hyvältä. Hänellä on sydän oikealla paikallansa."
Herminakin tunsi saman kun Werner-ukko: hänestä tuntui hyvältä se, jonka hän kuuli.
Vielä elähytettynä siitä tapasi hän Bodendorffin, joka ei ymmärtänyt mistä tuo aurinkoinen hymy tuli, jolla tyttö häntä tervehti.
"Vieläkö kerran tahdotte seurata minua enoni huoneesen?", kysäsi hän äkkiä.
"Jos niin haluatte — tahdon. Muuten olen jo jättänyt hyvästi hänen muistollensa."
"Ei sentähden", vastasi hän äkkiä. "Ett'ette siihen tarvitse mitään vaivaloista todistajata, sen kyllä ymmärrän."