Tyttö vaikeni vähän ihmetellen hänen liikutettua ääntänsä.
"Aikomukseni oli pyytää teiltä ystävän palvelusta", kysyi hän hetken äänettömyyden perästä.
"Mikä se olisi?"
"No niin, ensiksi kysymys, sitten, rukous!"
"Joihin vastataan ja myönnytään mahdollisuuden mukaan."
"Sanokaa minulle suoraan", alkoi Bodendorff, ensikerran syvästi hänen silmiinsä katsoen, "eikö sydämenne ole mihinkään tähän kiinnitetty, joka teille täällä on ollut uskottua ja arvoista. Tahdotteko todella erota täältä ottamatta mitään mukaanne näistä, jotka teille ovat aarteita, mutta joita minä ainoasti pidän kuolleina esineinä. Oletteko niin ylpeä tahi välinpitämätön, ett'ette rehellisesti voi tunnustaa, mikä teille tuottaisi iloa?"
"Rehellinen olen", vastasi hän, "ja oikeudellinen myös. Ja juuri sentähden tiedän, ettei minulle tule mitään muuta kuin se, minkä olen tänne tuonut, tai minkä enoni vapaehtoisena lahjana on antanut minulle. Minä en tahdo mitään, en mitään, en edes ruusua pensaasta, niinkuin tiedätte!"
"Mutta — sen kuin teille tarjoisin, jota rukoilisin teitä ottamaan?
Ottaisitteko sen?"
"En, — en nyt, enkä koskaan! Se on viimeinen sanani. Lausukaa nyt rukouksenne, kysymyksen olemme jo päättäneet."
Bodendorff ei vastannut mitään. Niin liikutettuna, että tumma suoni nousi hänen otsallensa, työnsi hän akkunan auki ja tirkisteli illan rauhaisuuteen, joka näytti tekevän pilkkaa hänen raivoisille tunteillensa.