Likellä otevalta lavitsalta, niinikasvilla ympäröityn huoneuksen vierestä kuului vastaukseksi heleä ääni: "Olettepa kovin tarkkaan lukeneet minutit, hyvä Werner! Arvatkaapas kuinka paljon esteitä voi ilmautua matkustajalle!"
"Niin, neiti rupeaa aina koko maailman asianajajaksi", alkoi vanha pehtoori taasen, tuon tuostakin murmattaen jotain "onnen helma lapsista, jotka paisuvat ja ajavat toiset tieltänsä pois", ja muuta senkaltaista.
"Nytpä teihin on juurtunut pelkkiä pahoja luuloja tulevasta herrastanne, Werner", sanoi nuori tyttö, katsoen vanhukseen moittivasti suurilla, kauniilla sini-silmillään. "Mistä syystä katsotte niin vierain silmin entisen herranne perilliseen? Kenelle Reihenstein tulisi, ellei minun serkulleni."
"Hm! — Tiedän kyllä kenelle", mumisi Werner-ukko kiukkuisena reväisten poikki muutaman niininauhan. "Älkää suuttuko, neiti, mutta kylläpä se oli konnan työ ja senpätähden en häntä koskaan voi luullakaan autuaaksi."
Nuoren tytön poskille levisi säälinhymy harmaantuneen pehtoorin ymmärtämättömyydestä. Hän heitti ruunit, paksut kiharansa taaksepäin ja huusi nuoruutensa elävyydellä: "Te olette yks'päinen, Werner. Minulleko enoni olisi pitänyt antaa omaisuuden, vaikka serkullani on yhtä suuri oikeus siihen? Tiedätte kyllä, että yhtäpaljon huolta, kuin iloakin seuraa semmoista omaisuutta kuin tämä on. Muuten eno vainajani kyllä on meille ollut niin antelias, että mainiosti voimme elää yhdessä, ja se omaisuus ehkä vielä minulle toimittaa miehenkin!"
Tämä pila, jolla tyttö sekä vältti ukon periaatetta, että yhtäkaikki viittasi siihen, oli sangen hyvin sovitettu, mutta ennenkuin ukko tähän ehti vastata, kuului vaunujen kolina, jotka tulivat ihan portaitten eteen.
Ajokalut olivat mitä suurin vastakohta hyvin hoidetulle ympäristölle ja somalle, mainion kauniille maatalolle. Ne olivat vanhat, tomuttuneet ja raskaat ja niitä ajoi unelias ajaja. Niistä astui nyt kuitenkin alas se mies, joka täst'edes oli omistava edessänsä olevan rakennuksen kukoistavine puutarhoineen, metsineen ja peltoinen.
Ainoalla silmäyksellä näki nuori tyttö serkkunsa ulkomuodon, näki hänen, jota hän ei ollut nähnyt, sittekuin pienenä poikana. Rudolf Bodendorffin korkea, hoikka, mutta vankan suora vartalo, jota vihkatakki ei liiaksi kiristänyt, näytti sotamiestä, joka ei tahtonut olla muu kuin — sotamies. Hän varmaankaan ei ollut aikanaan niitä seura-uroita, joiden perään tytöt naisväen kouluissa huokailevat.
Hän ei ollut kaunis, mutta hänen koko olennossansa oli levollinen vakavuus. Vilkas katsanto tummista, pitkillä silmäripseillä varjostetuista silmistä, joilla hän silmäili huonetta, ei vähintäkään salannut omistajan iloista ylpeyttä. Hän oli kylmä ja vakaa.
Vasta sitte kun hän lyhyesti, ehkei äkäisesti, oli käskenyt ajajansa pois, katsoi hän tarkempaan ympärillensä, mutta Herminan lähestyessä levisi tumma varjo hänen kasvoillensa.