"Terve tuloa Reihensteiniin, Bodendörff-serkkuni. Se on jo liian kauvan saanut olla herraansa paitsi!"
Kapteenin ensimmäinen aikomus oli: olla tarttumatta tytön ojennettuun käteen, vaan vähän mietittyänsä koski hän niin vähän kuin mahdollista serkkunsa sormenpäihin. Olihan tyttö tähän asti ollut hänelle melkein vieras.
"Enpä tietänyt — en aavistanut —"
Kapteenin vähäpuheliaisuus saatti hänet, tuon tuostakin, yhtämittaa pinteesen.
"Ette luulleet nyt vielä talonne olevan meidän hallussamme?" keskeytti Hermina häntä. "Syylläpä sitä ihmettelette ja minä olen velvollinen, teille asiata selittämään. Ensiksikin oli kuolleen enoni viimeinen tahto, että äitini ja minä jäisimme tänne, kunnes itse ottaisitte talon haltuunne ja toiseksi on äitini melkein kaiken aikaa ollut niin sairas, ettemme ole voineet muuttaa täältä."
"No, sepä nyt vielä todella puuttui, että te juhlallisesti pyydätte anteeksi", sanoi Bodendorff melkein suuttuneena. "Minä puolestani luulen että te paljoa suuremmalla oikeudella kuulutte tänne, kuin minä, ja että ainoasti vanhan, omituisen ukon kummalliset oikut valitsi minut sen takan kantajaksi, johon en ensinkään sovellu."
"Kiitän teitä!" sanoi Hermina heleällä naurulla. "Se, joka teidän hartioitanne liiaksi painaa, sen tahtoisitte nostaa minun hartioilleni. Mikä itsekkäisyys! Mutta jahka olette vähän kodistunut täällä, ajattelette varmaankin toisin!"
Bodendorff nosti olkapäitään ja näytti äkästyneeltä, vaikka jo mestarillisilla veistokuvilla koristetusta eteisestä korkeisin, valkeisin käytäviin ja somiin huoneisin kaikki näytti hymyilevän hänelle.
"Mikä mies hän oikein on?" arveli Hermina itsekseen, "koska hän niin halveksimalla voi kaikkia taide-aarteita katsella täällä? Eli olisiko hänen vastahakoisuudellaan toinen peruste. Ehkäpä olisi vanhalla viinillä täytetty kellari, biljaardisali, ja somilla hevoisilla varustettu talli häntä paremmin miellyttänyt?"
Mutta muistaessaan serkkunsa surkeannäköiset ajo-pelit, peruutti hän päätöksensä.