Samalla aikaa kun tyttökin, mietti Bodendorff näin: "Mitä tyhmyyksiä; panna minua seurustelemaan elottomien kivikuvien, öljymaalausten ja muun kilisevän ja kalisevan turhamaisen loiston kanssa. Minä halveksin kaikkea tätä ja vieläpä tyttöäkin tuossa, joka täällä on elänyt ja jo pitänyt itseänsä kaiken tämän omistajana. Hän varmaankin haluaa tätä loistoa ja vihaa minua, joka sen häneltä anastan. Häpeä, vanhan ukon säätökselle, vielä enemmän kun hän ei eläessään minulle edes ajatustakaan jakanut."
Arvasiko Hermina edes osaksikaan serkkunsa mietteitä? Tyttö näki ainoastaan hänen vastenmielisyytensä kaikelle kauneuden jaloudelle, hänen pimeän vastahakoisuutensa kaikille taide-aarteille, joita enonsa niin suurella innolla oli koonnut; ja nuori, ei vielä kolmenkymmenen vuotias serkkunsa, oli hänestä paljoa kummallisempi kuin vainaaja, joka täällä oli päivänsä kuluttanut lukemattomien mietteiden ja oikkujen keralla.
Hän ei ollut nähnyt Bodendorffia sitte lapsuutensa aikoja ja nyt kysyi hän itseltään: mitä tämä pitkä aika kätki, mitä elämä oli tehnyt silloin rajusta, myöhemmin niin ylen annetusta pojasta. Hän kadehti vai'eten miestä, joka näytti sille, ettei tahtonut hän itseltään paljoa kysyttää, vielä vähemmin tahtoi hän — tytön mielen mukaan — vastata kysymättä.
Kuitenkin oli tytöstä mieluisata näytellä hänelle kaikkea katsomisen ansaitsevaa. Hän tunsi jokaisen veistokuvan tekijän, hän tiesi niiden merkityksen. Tunsipa kaikki kirjat hyvin varustetussa kirjastossa, — ne olivatkin hänen uskotut ystävättärensä, — ja virkkoi lapsellisen ilonsa ja riemunsa kasveista ja kaikista vähimmistäkin esineistä.
Kaikille muille, paitsi Kapteeni Bodendorffille olisi tämä ensimmäinen katselmus-matka huoneiden ja puutarhojen lävitse ollut ihmeteltävän miellyttävä ja hän olisi itselleen sanonut: tämä tyttö on helmien helmi. Toki; kaikki mitä voitiin Bodendorffissa katselmuskävelyn jälkeen huomata, oli — väsymys. Hän unohti kiittääkin serkkuansa.
Pitkänänsä kauniin salin mukavimmassa nojatuolissa, sekoitti hän kukkaishajulla täytetyn huoneen ilman savupilvillä muutamasta, todella ei huonosta, sikarista. Teepöytä oli sangen viehättävästi valmiiksi katettu ja nyt tuli huoneesen vielä Herminan äitikin, leskimajuritar Räder.
Hänen emännöitsijätoimensa otti Hermina osallensa ja yleensä näytti, ei vielä vanha, mutta sangen heikko, nainen äänettömällä, ylhäisellä liikunnollaan ja pelkäävillä silmäyksillään rukoilevan toisiltakin samaa hiljaisuutta.
Harvat sanat, jotka majuritar tervehdyksien jälkeen lausui, olivat niinikään anteeksi pyyntö siitä, etteivät olleet tilaisuudessa heti Reihensteiniä jättää.
"Enpä ymmärrä", keskeytti häntä Bodendorff, "kuinka siitä voitte puhuakaan. Toivonpa että siksi pitkää päivää voisitte jäädä tänne. Minusta on ihan kummaa, miten enoni oli voinut niin päätöintä määräystä tehdä; hän varmaankaan ei saa haudassansa lepoa. Olenpa vakuutettu siitä, että vielä joskus, jostakin vanhasta kirjoituspöydän laatikosta löydän myöhemmän testamentin, joka määrää teidän tyttärenne perilliseksi."
Majuritar hymyili, mutta Hermina puhkesi sydämmelliseen nauruun.