"Pieni pahoinvointi joka pian minun jättää."
"Ja mikä siihen on syynä, mikä teitä vaivaa?" uteli majuritar.
"Hevoseni pudotti minut!" vastasi hän lyhyesti.
"Noo, ja —?"
"Niin, mitäpä vielä?" kysäsi hän ivallisesti. "Minähän vain heitettiin tomuun!"
"Oh, tuo ilkeä Almansor!" huusi Hermina. "Sanoinhan minä, että sen niin piti käydä."
"Voittepa iloita nyt, sillä Almansor on kuollut!" sanoi hän katkerasti.
"Minäkö siitä iloitsisin, kun te siitä niin paljon piditte?" sanoi
Hermina pahoilla mielin, "pidätte minua siis pahantahtoisena!"
"Pelkäänpä että te pidätte minua semmoisena", sanoi hän puoli-ääneensä.
Tyttö katsoi häneen suurin silmin, mutta Bodendorff häntä ei ymmärtänyt. Eihän tyttönen tietänyt, että serkku oli siinä uskossa että hän — Bodendorff — muka oli rosvonnut tytön omaisuuden, mutta sen hän tiesi, ettei Bodendorff uskonut hänen ystävyyttänsä. Sana: "teeskentelijä" kaikui vielä hänen korvissansa. Nämä ajatukset tekivät hänet taasen kylmäksi, Bodendorff teki samoin, hänkin tuli kylmäksi ja katkeraksi, ja kuitenkin olivat heidän sielunsa riemuinneet tästä yhteentulosta; kumpikin olisi voinut sanoa toisellensa: "Sinutta on elämäni iloton ja autio!"