Kapteenin sydän tykytti niin kovasti että se oli tukehduttaa hänet, eikä hän kuitenkaan uskaltanut astua esiin.
Majuritar rikkoi hiljaisuuden.
"Nyt meidän pitää mennä, rakas lapseni!" Nuori tyttö nousi vastustelematta ikäänkuin unesta heränneenä.
Bodendorff, joka oli oikaissut erästä sivutietä myöten, seisoi nyt heidän edessänsä.
Heikko huuto tunkeutui Herminan huulien yli.
"Pelkäättekö minua?" kysyi hän pahastuneena.
"Myönnänpä että jo ennen", sanoi majuritar, "meitä vähän peloititte, kun löysimme teidät makaamassa lavitsalta tuolla."
"Näittekö sen? Ja — mitä siitä ajattelette?"
Rouva raukka oli, kun olisi kynttelillä valaistu kaikkia hänen ajatuksiansa.
"Minä luulin teidän olevan sangen väsyneenä eli voivanne pahoin, eli ehkä vielä molempiakin", sanoi Hermina lempeästi nostaen silmänsä häneen, "ja luulenpa vieläkin niin. Oletteko kipeä?"