Hermina myöntyi vastahakoisesti ja katsoi mennessään tuon tuostakin taaksensa, mutta serkku jäi vain makaamaan.
"Mikäpä hänelle on tapahtunut?" Hermina ei saanut ajatuksiansa hänestä pois. Surumielinen tuska hänen muodossansa juurtui tytön mieleen.
"En tiedä, mutta ehkä viini ja helle on häntä väsyttänyt."
"Näittehän, äiti, ettei hän Reihensteinissä nauttinut tippaakaan viiniä."
Majuritar muisti sen ja vaikeni.
He olivat palanneet ensimmäiselle paikallensa. Meluava joukko oli poissa, ne olivat menneet keilinheitto paikalle, josta kuului pallien jylinä.
Hermina istui paikallensa epätietoisuudella, joka tavan takaa ajoi veren hänen poskillensa ja saattoi hänen hengittämättä kuuntelemaan ikäänkuin joka hetki toisi mukanansa jotain kummallista, mutta mitään ei tapahtunut.
Miellyttävä illan hiljaisuus oli hänestä raskas, ja tähän asti tuntematon suru täytti hänen silmänsä kyyneleillä. Niitä peittääksensä laski hän päänsä käsiänsä vastaan ja vaipui surullisiin mietteisin. — Painoiko hänen elonsa hermoja maneitillisen valon voima kahdesta leimuavasta, tarkastavasta silmästä.
Viheriään pensaan takana seisoi Bodendorff, joka oli herännyt hurmeen tapaisesta unestansa ja tietämättänsä joutunut heidän läheisyyteensä.
"Tuohan on sokean maalaajan viimeinen kuva!" ajatteli hän, kun Hermina istui alas vaipuneella päällä, tuulen hiljaa hänen ruunia kiharoitansa tuuvitellessa.