Bodendorff, antamalla hänelle vihatun perinnön oli häntä syvästi loukannut. Luultavasti hän antoi sen tytölle siinä luulossa, että tyttö kadehti häntä!
Lukemattomia kertoja olisi hän mielinyt repiä säätöstä palaisiksi ja semmoisena lähettää se hänelle takaisin, mutta hyvä henki esti hänet siitä.
Ajatus, että hän voisi kuolla siinä uskossa että Hermina ilolla oli ottanut sen perinnön haltuunsa, jonka hän siten oli itsestänsä viskannut, oli tytöstä yhtä hirveä kuin kysymys: Miten sitten käy, kun hän palajaa takaisin?
Mikäpä esti tämän, muuten niin selvään näkevän tytön, huomaamasta rakkautta serkkunsa teossa?
Muuan nerokas kirjailija sanoo: "Viha on usein rakkauden väärä tola."
Joskus kuitenkin rakkaus ei ole muuta kun pettävä kuvitelma vihasta.
Miksi ei Hermina naisellisella lemmellä avannut sydäntä ja omistanut, että hän rakasti serkkuansa?
Olihan hänellä hänen valokuvansakin, hän surun vallassa huusi hänen nimeänsä autioina hetkinä sairashuoneessa, hän karkasi kotoansa, ettei tytön likisyys häntä kiusaisi, hän laski mitä suurimman lahjan tytön jalkojen juureen — kaikki mitä hänellä oli!
Vieläkö hän lisää todistuksia tarvitsisi?
Mies varmaankin ymmärtää rakastetun naisen hänen teoistansa. Nainen sitä vastoin vaatii silmäyksiä ja sanoja.