"Mutta nyt teillä on toivoa? Oh! eikö ole totta, että hän paranee varmaan?" sanoi hiljainen majuritar joutuen ihan intoihinsa.
"Toivonpa niin", sanoi Tohtori Wahlman, "sitä enemmän kun hän tietää ettei Reihenstein enää alppina paina ja raskauta häntä."
"Ettehän luulle että hän tällä määräyksellä on siitä vapaaksi päässyt?" kysäsi Hermina äkkiä.
"Noin joksikin sen luulisin, hyvä neiti."
"Mutta se ei koskaan, ei koskaan tapahdu!" huusi hän palavin kasvoin.
"Tiedänpä mitä minun on tekeminen."
"Teidän tulee tehdä se, minkä sydämenne sanoo oikeaksi", vastasi tohtori Wahlman painavasti.
"Ei, — oikeuden tuntoni ja ylpeyteni tässä asiassa minulle kaavan tekevät", sanoi Hermina katkerasti liikutettuna, "että hän niin on voinut tehdä, on varmana todistuksena, kuinka vähässä arvossa hän minua pitää!"
Vanha lääkäri ei kumminkaan vähintäkään ymmärtänyt tätä naisellista logiikaa. Se näytti hänestä erinomaisen kummalliselta, mutta ukko luotti nuoren, "hieman romantillisen" tytön vaihtelevaan luontoon.
Hänen kaksinainen lähetyksensä oli nyt päättynyt, sillä Herminan luontokin sai pian entisen elävyytensä takaisin, kuni maa ja ilma ukkos-ilman loputtua.
Jos Hermina taikauskotta olisi katsellut serkkunsa käytöstä — olisi sydämensä löytänyt oikean tolan ja olisi silloin ilosta tykyttänyt, mutta ehkä hän tunsi ylpeytensä syvästi loukatuksi, ei hän kuitenkaan sielussansa löytänyt sitä ihanata, naisellista henkeä, joka uhraa ylpeyden nöyrän lemmen hengen edestä.