"Eilinen loppui sillä, että kävimme levolle", sanoi tyttö hymyten.
"Mutta menkäämme nyt!"
Bodendorff lähti vihastuneena siitä että hän seurasi tyttöä ja kuitenkin hän ei voinut olla sitä tekemättä.
Huoneuksen toiselta puolelta astuivat he erääsen sangen vähän valaistuun eteishuoneesen; siellä avasi Hermina oven.
"Täällä vietti onneton enoni viimeiset elonhetkensä suruisessa yksinäisyydessä."
Huone tummentui siitä, että se oli ympäröitty viheriäisellä vaatteella, niin että ainoasti epäselvässä valossa voi nähdä yksinkertaiset, viheriäiset huonekalut, korkean viheriöillä uutimilla ympäröidyn vuoteen ja rukoustuolin yläpuolella olevan neitsy Marian kuvan.
"Tämä näyttää sangen mystilliseltä", sanoi Bodendorff melkein kammoittavalla tunteella. "Onko tämä kirkko vai vankihuone?"
"Eno paralleni tämä oli kumpaistakin laatua", sanoi Hermina suruisesti.
"Miksi häntä aina paraksi ja onnettomaksi sanotte?" kysyi Bodendorff.
"Siksi, että onnetar, hänen kauniisen ympäristöönsä katsomatta, teki hänet säälittäväksi; — kolme vuotta ennen kuolemaansa tuli hän — sokeaksi!"
"Sokeaksi? — sitä en tietänyt!"