"Oletkos", sanoi kuu, "käynyt muutamassa noita ikivanhoja kaupunkeja Saksanmaalla. Uusi kaupunki levein katuineen ja komein kartanoineen loistaa Sinulle, ensin sisään tullessas, joka haaralta vastaan; mutta menepäs kerran kaupungin sydänpaikkoihin, niin luulet itses muutetuksi muutamia vuosisatoja taammaksi. Uusi kaupunki vaan ympäröipi ja peittää vanhan niinkuin pulieraus vanhoja huonekaluja. Kummastuksella katselet noita kapeita katuja, noita sopeita solia monimutkaisin koukeroineen, noita kartanoita, joiden joka ylikerros aina kurkistelee vähän ulommaksi kadulle päin kuin alempansa, niin että paikoittain melkein kaartuvat katoksi kadun yli, ja asujat milt'eivät aamusella voi tervehtiä naapuria käsiä pudistamalla.
"Mutta on monessa näitä kaupunkeja eräs osa, jossa tämä vanhanaikuinen luonne on vielä näkyvämpi, — se on Juutalaisten korttieri. Siinä ovat kadut vielä kapeemmat, solat vielä supeemmat, ylikerrokset ovat kurottuneet niin likelle toisiansa, että melkein kokonaan estävät päivän paistamasta. Näillä likaisilla kaduilla tuskin pääset liikkumaan, niin täynnä ovat kaluja ja romua, niin täynnä tunkevia, rähiseviä kaupittelevia ihmisiä.
"Tämmöiseen Juutalaiskorttieriin Frankfurtin kaupungissa uskalsin kuitenkin pistäytä vuonna 1196. Muualta kaupungissa kuului vielä kansan hälinää ja rähinää, mutta Juutalaiskorttierissa oli hiljaa kuin haudassa. Tuskin näkyikään ketään liikkuvan kaduilla, joiden suut vahvoilla rautakahleilla olivat suljetut. Sulkiessaan erästä huoneriviä myöten, seisahtui silmäni kurjannäköisen kivihuoneen eteen, joka vanhuuttansa jo oli aivan kallellaan. Ikkunaluukut olivat tiiviisti kiinni pantuna, niin että tavallisen silmän olis ollut vaikea edes huomata valoa niiden sisältä; mutta mistä raosta ei säteeni suikahda! — Sisällä oli aivan toisenlainen näkö kuin ulkona. Jos huone ulkoa oli kurja, niin sisältä oli mitä komein. Lattialla pehmoisia mattoja, yltympäri seinien kalliilla kankaalla verhotut sohvat, laesta riippui kultavitjoissa lamppu, jonka hyvänhajuinen öljy valaisi koko kammarin. Perhe oli ruoalla. Paraalla istuimella istui vanha mies mustassa samettikauhtanassa, kaulassa raskaat kultavitjat; molemmin puolin istuivat lapset pitkässä sarjassa; vereviä nuorukaisia ja kauniita naisia, hekin kaikki koreissa puvuissa. Kultavadeista ja ruukuista syötiin ja juotiin herkullisesti.
"Wanhuksen mustat silmät loistivat; hän lausui ylpeästi: 'Anna noiden Nazarilaisten haukkua ja halveksia meitä; me olemme kuitenkin Jumalan oma kansa, jota hän yli muiden rakastaa, jota hän kaitsee ja ravitsee. Josko isällinen kätensä meitä välin rankaiseekin ja antaa vihollisten kouriin, niin on hän meidät kuitenkin viimein johdattava voitolle ja kukistava viholliset astinlaudaksemme. Jerusalem, oi pyhä kaupunki! Sinä kyllä olet hävitettynä, ettei kiveä ole jäänyt kiven päälle ja kansas ompi hajalla vainolaisten maissa. Mutta samatenkuin Jumala salli että Juosep myötiin orjaks Egyptiin, siks että siellä tulis Pharaonin sijaiseksi, niin piti koko kansammekin hävityksen kautta tulla hajotetuksi ympäri maailman äärten, juuri sen vuoksi että kohoaisi kaikkein muiden herraksi ja haltiaksi. — Mitäs noista Nazarilaisista, noista ylpeistä papeista, noista uhkeista ritareista, noista maan matelijoista, heidän talonpojistaan — kaikkihan ne jo nytkin ovat meidän käskyläisiä, meidän orjiamme! Rahattamme ei ne pääsis liikahtamaan mihinkään. Ja siitä täytyy heidän pantiksi antaa viljavat vainiot ja viinamäkensä, antaa komeat linnat, jopa halvat ruumiit ja sielunsakin. Kaikki, kaikki on meidän omamme, ja Israeli orjuudessa kurjuudessaan polkee maan mahtavien päätä!' Wanhuksen silmät, hänen niin puhuessa, paloivat tuimalla tulella ja tulta säihkyivät kuulijoidenkin silmät. Ukko jatkoi: 'Nyt juuri suoriuvat he menemään Mahometin uskolaisia vastaan, joiden saastuttavissa käsissä on lupauksen maa. Anna niiden mennä, anna koirain veren vuotaa virtana! Sitten kun orjat työn ovat tehneet, tulee herra hyödyn perimään. — Ja kerran kun ikävöity Messiaamme joutuu taivaallisin sotajoukkoineen, silloin Israelin kansa heittää päältään tämän halvan puvun, jolla se kuninkuuttansa peittelee, — silloin koittaa koston päivä!' — — —
"Wanhuksen viime sanat näkyivät koston peikot herättäneen unestaan. — Kadulta kuului meteliä, tuhansin äänin karjuttiin: Kuolemaa Juutalaisille! Kuolemaa Wapahtajan murhaajille! Murhaa kristityn hien imijöille! Murhaa niille, jotka lapsiamme varastavat ja teurastavat pääsiäislampaiksi! Tappakaa, polttakaa! Älkää armahtako lastakaan äitinsä kohdussa!
"Waalistunein kasvoin kavahtivat kaikki istuimiltaan; lapset ja vaimot parkumaan, nuoret miehet aseisin; mutta ukko lausui: 'Israelin Jumala kansaansa vielä kerran koettelee; aikamme ei vielä ole tullut; paetkaamme pakanoita!'
"Niin sanoen tempasi hän seinän komerosta lippaan kalleimpine aarteineen ja sitten riennettiin salaportaita alas Mainjoen rautaan, missä heillä oli vene. — Mutta autioksi jääneesen kammariin tunkeusi väkijoukko, kaikki raastettiin ja riistettiin, haaskattiin ja hakattiin. — Ja kun aamupuolella jätin Juutalais-kortteerille jäähyväiset, ei siinä näkynyt muuta kuin tuhkaa ja raunioita ja verta. Se oli niinkuin prohveeta Esaias sanoi: Maanne on kylmillä, kaupunkinne tulin poltettu; muukalaiset syövät peltonne omain silmänne edessä ja ne ovat autiona kuin vihollisten hävittämät. Mutta mitä vielä on jälellä Zion-tyttärestä, on niinkuin maja viinamäessä, kuni vartian majanen pellolla."
3.
"Ma tulen Delawarejoen rannalta", sanoi kuu. "Siellä seisoo tuuhean vaahteralehdon suojassa soma talo. Se on tiileistä rakennettu ja seiniä myöten kasvaa murattiköynnöksiä niin tiheään, että niiden peitosta ikkunat vaan pilkistelevät niinkuin silmät naamuksesta. Talon ympärillä on kukkaislavoja ja etempänä kauniit pellot ja niityt pensasaitoineen. — Kas semmoista on Amerikkalainen farm. Se on toista kuin Teidän maan hirsihökkelöt jo seiväs-aidat.
"Wähän matkaa asumahuoneista seisoo vanha aitta. Se on pölkyistä kyhätty ja turtaunut, mustunut muotonsa osoittaa selvästi sen olevan perintöä niiltä ajoilta, kun ensimäiset uudis-asukkaat tänne asettausivat. Sen ylisille on talon väki korjannut vanhaa romua pois jaloista. Minä sitä rupesin tarkastelemaan ja mitä virkat, jos sanon että muun seassa keksin vanhan, mustuneen kanteleen, missä kuitenkin vielä näkyi pari katkennutta vaskikieltä. — Kanteleenko! huutanet naurussa suin, kaikkia tuon vanhuksen heikot silmät ovatkin näkevinänsä! kuinka olis Suomen kantele joutunut Amerikkalaiseen taloon? — Olipa kuitenkin, ja siitä vaan näkyy, että maassa, maailmassa on paljon Teihin koskevia asioita, joista ei Teidän Suomalaisten filosofia vielä ole saanut vihiä.