"Minä, näet, olen tässä samassa paikassa käynyt 200 vuotta takaperin. Silloin oli nykyinen vanha aitta korkeammassa virassa, se oli uutis-asukasten asumahuoneena. Siihen aikaan peitti korpi vielä suurimman osan nykyistä viljavaa laaksoa. Yhdessä kohdin oli kuitenkin jo metsä kaadettu. Siinä näkyi sakeassa savussa liikkuvia olentoja. Mustuneena, hiestyneenä viertelivät suuria, kyteviä pölkkyjä maata myöten. Ja kummastuksella katselivat sitä outoa menoa heidän Hollantilaiset naapurinsa.

"Talon vanhaa ukkoa näissä töissä et olisi nähnyt; hän niihin ei enää kyennyt. Päivät pitkät istuskeli vanhus ruuhessaan järven tyynöisellä lahdella; hän oli onkivinansa, mutta saalista ei sattunut paljon. Ukko kökötti syvissä mietteissänsä eikä huomannutkaan, kuinka kalat nykielivät syöttöä. Miettehensä oli kaukana, aivan toisella puolella avaraa valtamerta, noissa Savon synkissä saloissa, missä hän oli syntynyt ja toivonut saavansa levätä viimeistä lepoa. Koska Kristina kuningattaren kehoituksesta hänen lapsensa muuttivat tänne, oli hänkin heitä seurannut tähän onnen luvattuun maahan, mutta vanhaa honkaa ei käy siirtäminen niinkuin nuorta vesaa; monta sydänjuurta katkeaa, ja se uudessa paikassa kituu kitumistaan kunne kuivuu.

"Pyhä-iltoina tässä talossa oli iloista melua. Likeisistä ruotsalaisista ja hollantilaisista taloista kävi usein nuorisoa vanhan 'Finnin' farmilla, missä aina oli vieraan varaa. Talon sinisilmät eivät suotta olleet Suomen sukuperää; ne olivat suloudellaan kokonaan lumonneet nuorten miesten sydämet. — Siinä soitettiin, siinä tanssittiin, siinä riemasteltiin kaikella tavalla. Mutta ukkoa ei nähty yhteisissä iloissa sen enempää kuin töissäkään. Hänestä oli kaikki outoa siinä menossa: vieras mieli, vieras kieli. Hän vaan istui yksinänsä saunakodassa ja lauleli itseksensä noita kansansa ikirunoja, joita oli kuullut kotimaassa:

"Piimäsuuna pikkaraisna Maitopartana pahaisna.

"Kolmas vuosisata jo vieree vanhuksen haudan ylitse; hänen lapsensa muukalaisten joukossa unhottivat kotikielensä; lasten lapset sitä tuskin olivat tunteneetkaan. He muuttuivat Ruotsalaisiksi, sitten Hollantilaisiksi, viimein Englantilaisiksi, ja nykyinen polvi ei muistakaan enää mistä alkuperästä ovat lähteneet. Mutta ukon kannel säilyy vielä unhotettuna, tuntematonna muun romun seassa vanhan aitan pölyisessä nurkassa."

4.

Kuu yhtenä iltana oli syvissä mieliliikutuksissa; minä luulen kyynel kiilteli sen silmässä; se lausui:

Nuorien rakkaudesta ovat Teidän runoniekkojen laulut täynnä; sitä ylistellään, sitä ihaellaan, sitä kuvataan kaikkein ihanimmilla vertauksilla. Silloin muka veri suonissa kuohuu väkevästi kuin keväinen puro, silloin sydän on lauluja ja kukkija täynnä niinkuin keväinen lehto. — Mutta vanhojen rakkaudesta eivät ne tiedä laulaa sanaakaan, taikka jos sen tekevät, niin se on pilkkaamalla. Minä usein olen arvellut mitä siihen lienee syynä. Nyt sen luulen käsittäneeni! Runoilijat ottavat vertauskuvansa luonnosta, ne pukevat ajatuksensa ja tunteensa mitä suloisimpaan maalliseen muotoon. Mutta vanhan avioparin rakkaus ei ole enää "tästä maailmasta", siinä jo on alku sitä perin puhdasta, hiljaista lempeä, jolla autuaat taivaassa toisiansa kohtelevat. Ja sentähden ei sille runoniekka löydäkään sopivaa vertauskuvaa luonnosta. Wanhuuden lumiset hiukset ja lakastuneet posket kuuluvat syksyyn, mutta hiljainen ja kuitenkin väkevä lemmen liekki niiden rinnassa, sitä ei luonto taidakaan kuvata.

Kuule nyt mitä juttelen: Pappilassa, oli ollut suuri melu ja hälinä. Oli vietetty vanhan kirkkoherran jo hänen rouvansa kultahäitä. Lapset ja lastenlapset olivat tietysti tässä juhlassa kaikki olleet ko'olla, ja niitä oli, tiedät, jommoinenkin joukko; sen lisäksi oli likeltä ja kaukaa ystäviä tullut vanhan oiva kirkkoherran kunniaksi, ja piha oli ollut täpötäynnä seurakuntalaisia, jotka rakkaalle sielunpaimenelle tahtoivat onnea toivottaa. Nyt, puoli-yön aikana oli hälinä hälvennyt ja vieraat eronneet, varoen ettei kovin pitkällä valvottamisella vanhaa parikuntaa väsytettäisi. Nyt istuivat vanhukset kammarissaan kahden kesken, ja silmistä loisti hiljainen autuus.

"Wiisikymmentä vuotta!" lausui hiljaisella äänellä kirkkoherra, "viisikymmentä vuotta! Pitkältä se aika näyttää matkaan lähtiessä, mutta perille pääsneestä on se niinkuin yksi hetki. Wiisikymmentä vuotta on nyt kulunut siitä päivästä, koska Herralta rukoilimme siunausta liittoomme, — ja siunaustansa Hän on runsaasti vuodattanut päällemme. — Wälin suoden pilveä, välin päivän paistetta, on hän meitä armon kädellä taluttanut näille päivin asti. — Muistatkos vielä, armas toveri, kuinka vaivoja ja puutetta pelkäämättä, tulit köyhän kappalaisen matalahan majahan?" — "Eipäs siinä matalassa majassa tuntunutkaan puutetta", vastas rouva miehensä kättä puristellen, "kun lempeillä sanankuulijoilla kirkolle tullessaan aina oli pikku tuomisia rakkaalle sielunpaimenelleen." — "Ja muistatkos kuinka sitten Jumala liittomme siunasi ja millä ilolla otimme esikoisemme vastaan?" — "Ja sitten kuinka noiden armaitten pienten leipähiirein karttuessa leipä toisinaan kuitenkin kovin hupeni korista, ja kuin monta yötä valvoimme neuvoa pitäen, kuinka ne kaikki saisi koulutetuksi ja kasvatetuksi" — "Mutta kuinka", kerkesi kirkkoherra kesken puheen, "hädän juuri pahimmallaan ollessa, kappelimme lohkaistiin eripitäjäksi ja minä pääsin sen ensimäiseksi kirkko-herraksi." — "Ja siitä seurakunnasta et sitten ole tahtonut luopua, vaikka Sinua on tahdottu paljon runsaimmille leipäpaloille." — "Olihan minulla tässäkin tarpeeksi, ja olisko lisätty palkka voinut minulle palkita sen rakkauden, jolla vanhuudesta tutut seurakuntalaiset minua ovat kohdelleet?" — "No sitten vähitellen läksivät peipposemme kodostaan lentoon ja nyt heillä on omat pesänsä. Minä kyllä olisin suonut että esikoisemme pappina olis Jumalan varsinaisena palvelijana, mutta saarnaahan hän luonnontutkijanakin Jumalasta, kun luoduissa selittää Luojan kaikkivaltaa ja lempeä." — "Niin, niin. Runsas on Herran armo ollut meille ja elämämme on ollut rauhallinen ja suloinen kuin sunnuntai-aamu. Mutta niinkuin lapsi pehmoisestakin kätkyestä pyrkii hellän äitinsä helmaan, niin sielumme jo tästä halavoipi Luojansa luoksi, ikävöitsee Isän kotihin." —