Wanhukset sitten laskivat levolle jo minä läksin edelleen. — Seuraavana iltana kuljin taas pappilan sivutse. Ikkunat olivat valkeilla hursteilla peitetyt. Ma tirkistin sisään. Vuoteella makasi vanha parikunta liikkumatonna, kalpeissa kasvoissaan Jumalassa nukkuneen rauhallinen näkö. Oi autuas elämä, autuas kuolo!
5.
Eileen oli Dresdenin teateri ollut täpötäynnään, kaikki istuma-sijat olivat edeltäkäsin olleet tilatut ja kenen ei semmoista ollut onnistunut saada, oli edes pyrkinyt seinävieressä seisomaan. Sillä se mainio Pohjan satakielinen, Jenny Lind, oli taas kerran luvannut laulaa. Kun hän sitten oli tullut laulamaan, olivat kaikki pidättäneet henkeänsäkin, ettei haihtuisi pienintäkään säveltä, ja laulun perästä oli käsiä niin taputeltu ja bravoa huudettiin, että seinät tärisivät.
Jennyn huulilta sinä iltana kuitenkin ei kuulunutkaan noita koulussa opittuja rallatuksia ja monimutkaisia liverryksiä, jotka muulloin aina teateri-yleisöä ihastuttavat. Hänen laulunsa oli ollut yksinkertainen kehtolaulu, jommoisia joka talonpojankin vaimo osaa laulaa lapselleen. Waan kuitenkin ei ollut Jennyn laululla koskaan ennen ollut sitä lumousvoimaa. Kaikki nuot koreat ryökynät jo pöyhkeät rouvat, nuot pönäkät upsierit ja läpiviisaat oppineet tunsivat sydämessään niin ihmeellisen tunteen, jota eivät ymmärtäneetkään mitä se oli. Ryökynät unhottivat ihanat poskensa, rouvat naapuriensa vaatteet, upsierit lornjettinsa ja oppineet suuren viisautensa. Kaikista tuntui sinä hetkenä ikään kuin eivät olisikaan sitä perin sivistynyttä, sitä "viiniä", korkeasukuista herrasväkeä, mitä olivat, vaan ainoastaan ihmisiä eikä mitään muuta, semmoisia säädyttömiä, arvottomia ihmissieluja, kuin äitin polvilla olivat olleet. Tarkemmin tutkien olisi kenties havainnut että monelta oli kokonaan unhottunut olevansa luonnon herra, olevansa kaikki punnitsevalla ja tutkivalla järjellä varustettu ihminen, vaan että sydämessä tuntui ikään kuin olisi vaan ollut pikku lintunen lehdossa, joka ei osaa muuta kuin nöyrästi nauttia Luojansa lahjoja ja niistä kiitosvirsiä viserrellä.
Laulu loppui, esirippu lankes, kuulijat vähitellen tulivat jälleen koreiksi ryökynöiksi, pöyhkeiksi rouviksi, pönäkiksi upsiereiksi ja läpiviisaiksi oppineiksi. He läksivät kotiin, ihmetellen mielessään, mitä siinä laulussa heidät niin oli voinut lumota.
Mutta minä sen tiesin. Usein olin ennenkin kuullut tätä samaa laulua Jenny Lindin huulilta. Minä olin nähnyt ennen lastansa liekuttavan, ma olin nähnyt kuinka se pikku suurin silmin katseli äitiänsä ja sille ojenteli käsiänsä; ma olin nähnyt ilon loistavan äitin silmistä jo äitin rinnan kohoelevan puhtaimmasta tunteesta. — Eileen teaterissa hän oli muistanut pienen poikansa, sille oli hän laulanut, sille ruikutellut, ja se ihmeellinen lumousvoima, minkä kuulijat olivat tunteneet, vaan jota eivät ymmärtäneet, — oli ollut äitin rakkaus, kaikesta maallisesta rakkaudesta ylin ja pyhin.
Wuosien sadoista.
Pyhä-erä.
Tämä nimitys johdattaa mieleen syvät muinaisuudet, ne hämäräiset ajat, joina kristinoppi taisteli pakanallisuuden kanssa ja valkeus pimeyden kanssa saloillamme.
Esi-isämme väärät jumalat syöstiin viraltansa, ja mailman sivistyttävä uskonto sai alaa ruveta heissäkin työtänsä tekemään.