Mutta Suomi kadotti valtikkansa ja joutui toisen käskettäväksi; hän kadotti kaikki, mitä hänessä olisi ollut voimallista saattamaan asukkaansa kansain lukuun.
Waan ei niin kuitenkaan; Suomi vielä elää, ja sen kansa. Se on taistellut puolestansa ja sillä on vielä taistelemista; mutta sen voimat ovat terveet.
Jos tahdot muistaa Erä-pyhää sinäkin ja kuvata mielees niitä tapauksia jotka vähitellen muuttivat Suomen kansan vapaista pakanoista kristityiksi alamaisiksi, niin käy kanssani.
Melkein keskellä Hämeen-maata on järvi — semmoisia löytyy Suomessa tosin monta — vaan kaikilla niillä on jotain omituista, ja niin on tälläkin. Se on pitkähkö ja mutkainen; sen rannat lainehtivat usiamman pitäjän reunoilla.
Yhdeltä kohden se on lähellä Sahalahden kirkkoa ja toiselta se viruttelee Kangasalan sivu-kyliä. Orihveden alla se leviää suureksi seläksi ja kätkeyy sitte maantiellä kulkijan silmistä, kunnes se taas Längelmäellä ilmaantuu niminensä ja luotoinensa kauniimpana kuin milloinkaan.
Se on Längelmäki.
Niinä aikoina, jolloin tässä kerrottavat kohtaukset tapahtuivat, oli sen rannat viljelemättömät; ne niemet ja luodot jotka nyt kantavat lehtipuita, olivat silloin korpi-metsinä, ja ne ranta-maat, joilla nyt pellot viheriöitsevät, olivat kirveeltä koskematta.
Ainoastaan muutamassa paikkaa oli metsä kaadettu kaskeksi, ja saipa lahdessa jossakussa nähdä kalastajankin, joka todisti että asumisen alkua löytyi ja ettei nämäkään seudut olleet enää ihan petoin ja poroin potkittavina. Joka tyystin etsiskeli ja polut tiesi, sai nähdä asun-huoneenkin ja karjaa metsän aukeessa, ehkä toki vaan nimeksi.
Joka nyt veneellä matkustaa sitä selkää, joka on Kangasalan ja Orihveden välillä etelästä pohjaseen päin, saa vasemmalla kädellään ihannella kauniita maita laaksoineen ja mäkineen, lahtineen ja niemineen, kylineen ja peltoineen, viitoineen ja niittuineen.
Waan oikialla kädellään ei hän paljon muuta näe kuin synkkää metsää.