Lähes puolen penikulmaa Orihveden pappilasta päin kaakkoa pistäyy niemi selälle; se on korpi-metsän omana vielä nytkin, oli kumminkin kymmenkunta vuotta sitten.
Se on Erä-pyhä.
Wähän matkaa nenästä metsässä on kivi-raunio, joka näyttä olevan käsin tehty, eikä luonnon luoma. Sen seudun asukkaat tietävät siinä olleen uhri-paikan ja sen kammo on pidättänyt ihmisiä koommalta aseutumasta koko sille puolelle, josta suuri osa vielä on takamaana.
Se oli 13:sta vuosi-sadan alku-puolella, heinäkuussa, yöllä. Ilma oli lämmin ja tyven, niinkuin on tavallista sillä vuoden ajalla. Yö oli jo niin pimeä että kuu, joka hiljakseen metsästä nousi, sai valonsa kuvastamaan sileällä järven selällä. Syvä äänettömyys vallitsi koko luonnossa; kevä-linnut olivat jo aikaa lakanneet laulamasta; ainoastaan rastas koetteli vielä ääntänsä rantalepistössä ja piti sitä omanlaatuista puhetta, joka ihmiselle kuuluu niin viehättävältä.
Niemen nenälle ilmestyi — nimittäin sille, jonka Erä-pyhäksi nimitimme — mies. Hänen muotonsa ei näkynyt, sillä hän seisoi puiden varjossa, ja hän näytti olevankin varova ettei kukaan häntä siinä havaitsisi. Hän oli ainakin tullut siihen maitse, sillä venettä ei missään näkynyt. Hän katsahti ensin tarkasti veden- pintaa joka taholle ja samassa hän kuulteli.
Waan vesi oli tyhjää niin pitkälle kun silmä kuuvalossa kannatti ja kaikki oli ääneti; rastaskin oli vaiennut.
Miestä säikähdytti tämmöinen yksinäisyys ja äänettömyys, vaan pian hän rohjentui.
"Tämähän on se paikka", lausui hän, "johon Hämäläiset ovat päättäneet kokountua keskustelemaan. Niitä on jollain uskotteleminen, niitä möllipäitä. Saa nähdä enkö minä heihin jollain keinoin voi puhaltaa miehuutta."
Rastas alkoi taas laulunsa.
"S:t Henrikki — ha, ha, eikö se kirottu nimi lähde mielestäni, aina se tulee suuhuni. Minusta itsestäni olisi voinut tulla yhtä pyhä marttyri, jos ma olisin tahtonut pyhässä innossani antaa jonkun Hämäläisen kolahuttaa päähäni — S:t Peregrinus! ha, ha, kuinka somasti se nimi olisi kuulunut munkkein messutessa: