"Heitä on ainakin keveä uskotella", pakisi hän, kantaen kiviä, "että joku heidän jumalistansa vaatii uhria, ja on itse tähän sitä varten latonut uhri-paikan."
"Uhri-paikan, uhri-paikan", matkasi rastas.
Ja nyt jätämme hänen tähän yön päälle latomaan kiviä uhripaikaksi.
Oli sunnuntaiaamu ja yhtä ihana kuin se kesäaikana on usein nytkin, vaan se oli kuitenkin erilainen. Kirkonkellot eivät silloin herättäneet ihmisissä hartauden tunteita, eikä koonneet kansaa Jumalan-palvelukseen. Ei silloin nähty sitä ääretöintä väen liikuntoa maanteillä — niitäpä ei vielä löytynytkään — sitä tasaista kirkko-veneitten soutoa järvillä, joka nyt tekee pyhäaamun niin pyhäksi ja niin eläväksi, elähyttäväksi. Tosin oli risti jo istutettu yhdessä vähässä osassa maatamme, ja löytyi joku kirkkokin, mutta suurin osa eli vielä täydessä tietämättömyydessä siitä mitä kristin-oppi oli. Historia kertoo tämän opin tuodun meille Ruotsista sodalla, ja että meidän ensimäiset kristityt olivat semmoisia, jotka miekalla olivat voitetut ja miekan terällä pakotetut kasteesen.
Nyt oli tosin aljettu saarnalla ja opetuksella kehoittaa kansaa hölläämään entiset jumalansa, ja opettajat puhuivat jo kansan omaa kieltä, sillä usiammat heistä olivatkin kasvatetut itse Suomalaisista, ja he tekivät työtänsä innolla ja hartaudella; mutta kun se uusi oppi uhkasi kansan kalliimpaa omaisuutta, hänen vapauttansa, ja koetti taivuttaa häntä toisen kansan vallan alle, niin se herätti vihaa ja vainoa vastaansa.
Kristin-opin saarnaajat saivat siis usein palkita hartautensa omalla hengellänsä, vaan ei se hartaus siitäkään vähentynyt. He tunkiivat aina syvempään sisämaihin.
Se hurskas Olavus oli matkustellut Hämeen rajoilla; hän oli opettanut Suomalaisia heidän kodissansa, ja nyt hän oli heitä kutsunut kokoon, kuulemaan hänen sanaansa pyhäaamuna. Hän oli katsonut saarna-pihakseen — Saarna-huonetta hänellä ei ollut — semmoisen paikan, johon kansan sopi tulla veneillä monesta kohden. Ja sopivampaa hän tuskin olisi voinut löytää kuin se kannas on, jolle Kangasalan kirkko sittemmin on rakettu. Se sama kirkko, jonka yhdestä seinä-kivestä veren-näköistä märkyyttä hikoapi.
Satoja vuosia jälkeen tässä kerrottuin tapausten, kun mainittua kirkkoa rakennettiin, oli siitä käytetty ohitse hengeltä tuomittu vanki. Hän pyysi levähtää kivellä, jota oli seinälle pantava. Tällä nyt istuessaan hän lausui: "Niin totta kuin minä olen viatoin, pitää tämän kiven verta vuotaman." Kivi asetettiin seinään, — ja se hikosi verta. Tämä satu elää vielä kansan suussa, ja kivestä ei saada punasia pilkkuja lähtemään, vaikka sitä on usein valkeaksi maalattu; eikä sitä myöskään sovi riistää seinästä oppineiden tutkittavaksi, niinkauvan kuin kirkko seisoo.
Tänä sunnuntaiaamuna, josta nyt puhe on, kokountui tähän kansaa usealta taholta. Järvellä oli veneitä tulemasta, niin Willikalla ja Roineellakin, aivan niinkuin nykyisinä aikoina näkee pyhä-aamuina se, joka silloin sattuu olemaan seisomassa Kangasalan harjulla.
He pysähtyivät kaikki vähitellen kannakselle, jossa saarna-mies kokosi kuulijain joukon ympärillensä. Hän seisoi kivellä, tämä köyhä apostoli, ja puhui siitä valtakunnasta, joka ei ole tästä mailmasta.