Tappelu levisi nyt yleiseksi, eikä voi sanoa, kenen puolelle voitto oli lankeeva; saarna-miehen puolustajat seisoivat hänen ympärillänsä, mutta vihdoin osasi eräs Hämäläinen häntä päähän, jotta hän kaatui.
Waan samassa he pakenivat kaikki, sekä vihamiehet että puolustajat, ikäänkuin joku näkymätön olento heidän olis karkoittanut.
Naiset olivat jo silloin paenneet kun tämä ottelo alkoi; he olivat huutaneet: "Neitsyt Maria!" ja toiset "luonnotar!"
Nyt kuului miehiltäkin vähä samanlaisia nimiä, heidän paetessaan.
Sotilasta kummastutti tämä; hän ei vielä ennättänyt kääntyä päin kaatunutta saarna-miestä, kun hän näki toverin tekevän syvän kumarruksen, semmoisen, joka tavallisesti tehtiin ritarien hoveissa, kun jotain ylhäistä henkilöä, vaimoista eli miehistä tervehdittiin.
Hän kääntyi nyt sitä kohden ja se ihme, joka hänen tässä hetkessä saavutti, esti hänen sekä kumartamasta että tervehtimästä.
Selittämisen tähden meidän on palaaminen muutaman hetken takaperin.
Se sama pyhä-aamu, josta äsken kerroimme, oli jo voittanut, mutta aurinko ei vielä ollut ylhäällä.
Tuulen lapset nukkuivat vetten päällä, harjun kukkuloilla ja puitten latvoissa.
He odottivat lupaa Ruskottarelta, ennen kuin he uskalsivat ylentää päätänsä; he näkivät unissansa, miten he taas päivän noustessa olivat lentelevinään kilpaa auringon säteitten kanssa, pitkin vesiä ja ketoja, pitkin puita ja kukkasia.