Wesijärvellä näkyi pieni vene. Se kulki hiljaisella soudulla harjua kohden. Se laski rantaan ja sen airoilta nousi neito, joka yksinään olikin veneväkenä.
Joka hänen siinä näki, aamuruskon kumottaessa, puetettuna kun hän oli valkeaan hameesen ja punaiseen vyöhön vyötettynä, olisi ainakin luullut hänen ilman kauniiksi tyttäreksi, joka pilvistä oli astunut hetkeksi maata ihastuttamaan ja sitte taas katoamaan.
Hän kävi kannasta ylöspäin; hän kumartihe maahan poimimaan — ei kukkaista, sillä kukat ei vielä olleet avanneena lehtiänsä laskeakseen päivän säteitä poveensa — vaan varjoja. Hän löysi punottavan marjan, jota hän tarkasteli ihannellen, ja saattoi lähemmäksi omia hymy-huuliansa, jotka olivat yhtä kauniit. Ainakin oli tämä ihana olento joku vaimosta syntynyt, eikä ilman tytär. Hänen silmissänsä oli täydellinen kuva kaikista niistä mielen liikunnoista, jotka saattavat meidän elomme niin onnelliseksi ja niin onnettomaksi.
Niiden kirkkailla terillä istui keveikäs lempi.
Neito astui ylös "Hertan kedolle"; sieltä hänellä oli lavea näky-ala itään, länteen ja etelään. Yksi järvi näkyi toisensa perään, sinne asti, missä taivaan kannen reuna esti edemmäs näkemästä.
Lähellä neitoa puhutteli kyyhkynen puolisoansa lepän oksalla ja puoliso vastasi vähällä kuherroksella pesästänsä, jossa hän suojeli poikiansa.
Nyt alkoi lakeus enemmän hohtaa idässä, Vesijärven takana; näky-ala leveni, vetten kannet valkenivat, tuulen lapset heräsivät ja alkoivat kuiskutella tuulen oksilla; ne hyppelivät alles ja leikittelivät neidon hiuksissa.
Walkeus leveni yli taivaan, järvellä hiiskui pieniä laineita, nekin olivat punertavia, ja nyt nousi täydessä jaloudessaan aurinko saarten takaa, ja ken voipi hänen muotoansa kuvata?
Neidon kasvot kävivät verevämmiksi, hänen silmänsä säkenöitsivät, ja hän hengitti täydellä vedolla sitä ilmaa, josta aurinko oli poistanut yön sumut.
Hän oli luonnonlapsi, eikä tuntenut Luojaa kristin-opin kautta, mutta kun hän tästä katseli kaikkea, mitä luonto hänellä näytti, niin hän kyllä tunsi Luojan mielessänsä.