Waan hänessä oli syttynyt halu sitä oikein tuntemaan; hän oli kohdannut saarna-miehen sen oppimatkoilla; se oli häntä jo vähä neuvonutkin, ja nyt oli hän päättänyt tulla tänne, hänkin, sen oppia kuulemaan. Hän istui siis "Hertan kedon" reunalle saarna-miestä odottamaan.
Mutta kun se tuli, niin hän peljästyi ja ujosteli sitä suurta kansan paljoutta, joka saarna-miestä kokoon tuli kuulemaan, eikä mennytkään ales väki-joukkoon, vaan seisahti mäelle. Tässä hänen havaitsivat ne vaimot ja lapset, ja kun pappi puhui heille neitsyt Mariasta, niin he luulivat sen näkevänsä, nähdessänsä hänen.
Siitä se huuto: "neitsy Maria!"
Toiset, jotka vielä pitivät omista jumalistansa, huusivat:
"Luonnotar!"
Hän näki taistelon nousevan ja arvasi pian sen syyn; hän näki miten nuori sotilas varustihe toverinensa puolustamaan saarna-miestä; hän katseli heidän kovaa otteloansa ja kun hän näki papin kaatuvan, niin ei hän — tiennyt, mitä tehdä.
Hänen vaimollinen lempeytensä surkutteli pappia; hänen mielensä liikunnot pakottivat hänen käymään ales, vaikk'ei hän tiennyt, mitä hänen siellä oli tekemistä. Kuitenkin kävi hän, ja ilmestyi kenenkään huomaamatta keskelle tappo-ketoa, jalossa kauneudessaan.
"Neitsy Maria!" — "luonnotar!" ähisivät miehet paetessaan.
Se yksi sotilas teki syvän kumarruksensa niinkuin jo kerroimme, ja se toinen, joka tulee olemaan tämän vähäisen jutun pää-uroona, jäi ihmetellen seisomaan kalpansa nojalle.
Neito ei heitä seisahtanut katselemaan, vaan kumartihe kaatunutta saarna-miestä kohden, tarkastellen, vieläkö hänessä oli henki.