Havaiten siinä ei olevan näkyväistä haavaa, vaikka se oli tainioksi lyöty, nousi hän ja kääntyi sotilain puoleen. Hänen silmänsä välkkyivät ja hänen poskensa punottivat.
"Tässä on vielä henki", lausui hän, katsahtaen nuorta sotilasta, "kunpa se saataisiin rannalle, niin ehkä se virkoisi."
"Siitäpä vähän estettä", vastasi sotilas, "minä sen kannankin sinne."
Ja hän valmistihe ottamaan hengetöintä miestä kantaaksensa; mutta hänen toverinsa, joka nyt ymmärsi mistä puhe oli, työnsi hänen pois, ja puhuen muutamia outoja sanoja, sieppasi hän saarna-miehen käsillensä ja kantoi hänen keveästi rannalle.
Tyttö ja sotilas seurasivat häntä, keskenänsä mitään puhumatta, mutta heidän silmänsä kohtasivat toiset toisensa kerran.
Waan semmoinen silmäin kohtaus on monesti sytyttänyt palon sydämiin, enkä mene takaukseen, jos ei silloinkaan sytyttänyt.
Tultuansa rannalle he rupesivat miehissä virvottelemaan pappia vedellä, joka myös onnistui. Neito oli siinä työssä taitava.
Saarna-mies toipui ja katseli ympärillensä hämmästyneillä silmillä; hän tunsi tytön, ja kurotti hänelle kättänsä.
"Sinäkö olit minun pelastava enkelini, Aino?" sanoi hän.
"Nämät sotamiehet taistelivat sinun puolestas, hyvä isä", vastasi Aino ja hänen silmänsä löysivät taas huomaamatta sotijan silmät, vaan samassa hän ne käänsi pappiin päin.