"Gloria tibi, Sancta Mater!" huokasi pappi.
"Minne ai'ot mennä hyvä isä?" kysyi neito, "sinun olos näillä seuduilla on nyt vaarallinen, mutta jos tahdot seurata minua, niin minä vien sinun isäni taloon."
Kun saarna-mies tähän sanoi myöntyvänsä, katosi tyttö hetkeksi paju-pensasten ta'a, vaan ilmestyi taas, soutain vähäistä venettänsä, johon saarna-mieskin astui.
Sotilas oli täll'aikaa ollut ääneti, mutta hänen toverinsa oli sen siaan pakisnut aika lailla tytölle oudolla kielellänsä; hän oli kumarrellut ja siirrellyt kantapäitänsä. Waan neito ei hänestä ollut minään.
Wene joutui kauvemmaksi joutumistaan, ja kun ei sitä enää paljo näkynyt, kääntyivät nämä molemmat muukalaiset pois rannalta.
Me tapaamme heidän edespäin.
Olemme tässä kahdella päällä, kumpaako seuraamme, venettäkö vai sotilaita; mutta kun vene jo on ennättänyt näkyvistä, niin jätämme sen ja pysymme sotilain parissa.
"On tämä kummallinen maa, Mauno, tämä sinun rakastettu kotomaas", lausui se neitoa kumarteleva sotilas, "en täällä luullut tapaavani muuta kuin erämaita ja korpia ja ne täynnä petoja ja noitia; tässä mä kuitenkin seison, niinkuin Wetterin rannalla ja mieleni on täynnä ihmeitä, niinkuin olisin nähnyt jonkun kuninkaan tyttären Bisingsöstä, vaikk'ei nykyisellä kuninkaalla ole tytärtä eikä poikaa. — Mutta mikä sinun on Mauno? Sinulta näkyy puuttuvan kuulo ja näkö."
Mauno ei vastannut.
"Wieläkö on silmissäs se valko-hame tyttö ja korvissas sen suloiset sanat?" kysyi toveri ja löi häntä kädellänsä olkapäälle.