"Mitä?"
"Hämäläiset ovat täällä kostamassa miestappoansa."
Maunon käsi tarttui kalpaan.
"Minä sanoin vaan", lisäsi toveri, jonka nimi oli Sigvard, "että jos me tähän jäämme nukkumaan, niin Hämäläiset kyllä ehtivät tulla, kun he havaitsevat erehdyksensä ja toipuvat peljästyksestänsä."
"Käydäämpä nyt sitte hevoisiimme", vastasi Mauno hiljaisesti, ja lisäsi itseksensä; "saarna-mies näkyi tuntevan hänen… Aino…"
Wihdoin hän pudisti ne syvä-mieliset ajatukset päästänsä, ja oli taas sama miehevä sotilas kuin ennenkin. Molemmat he nyt kävivät vähän matkaa metsän syrjää sinne, jossa hevosensa olivat lieassa. He päästivät ne ja astuivat ratsaille.
Mutta meidän on vähä selittäminen näiden sotilain kulkua niillä Seuduin. Lounainen osa Suomen maata eli Turun maa oli jo noin 90 vuotta ollut Ruotsin vallan alla, taikka oikeimmin sanoen pispain alla, jotka suurella innolla olivat koettaneet kristinuskoa levittää maassa. Waan sitä myöden kuin pispat sitä yrittävät, hävitettiin se melkein taas kääntymättömäin Suomalaisten ja heidän heimolaistensa setä Novgorodilaisten alinomaisilla karkauksilla. Tuomas, joka 13:sta vuosisadan alku-puolella oli ollut Suomen pispana, oli nerokkailla keinoilla onnistunut ylöspitämään ja levittämään tämän maan kristi-kuntaa, ilman erinäistä apua Ruotsista, ja sanotaan hänen aikomuksensa olleen tehdä Suomesta erityisen pappisvaltakunnan, joka suorastansa kuuluisi paavin alle, eikä mihinkään muuhun valtakuntaan. Tätä kehoitti hänen yrittämään ne valtiolliset riidat, jotka hänen aikanansa raivosivat Ruotsissa, jottei sen maan hallitsijat saaneet lomaa pitää silmällä Suomen maata. Tuomas olisi kukatiesi onnistunut tässä yrityksessään, ellei ne äsken mainitut karkaukset sitä olisi estäneet. Tuomaan täytyi jättää sekä aikomuksensa että virkansa; ja silloin muuttui myös aika rauhallisemmaksi Ruotsissa. Niin tapahtui että sieltä päätettiin tehdä suuri valloitus-retki keski-Suomehen eli Hämeen maahan, joka retki myös saatiin toimeen mainion Birger Jarlen johdolla. Hän oli päättänyt suorastaan langeta Hämäläisten päälle, ja oli purjehtinut laivastolla ja sotajoukolla Suomen eteläiselle rannalle, josta hän heitä vastaan teki valloitus-retkensä. Mutta Turun puolesta oli myös lähtenyt joukko sotaväkeä, jonka oli länsi-puolelta tunkea Hämehen, ja yhtyä hänen kanssansa. Nämät kaksi ratsumiestä kuuluivat siihen joukkoon. He olivat erinneet pää-joukosta niillä seuduin, jossa Tampere nyt on, ja lähteneet tiedustelemaan ja tarkastelemaan teitä.
Molemmat he nyt ratsastivat Kangasalan harjua, kunnes he tulivat sen päähän, ja siinä oli koski. Sitä ei löydy enää paitsi kansan muistossa; se järvi joka siitä putosi Roinehen, murti itsellensä toisen tien Pälkäneen veteen, josta runo-muisto sanoo:
Ilkiä Iharin koski Saatti Sarjan vaivaseksi.
Ihari oli näet sen uuden kosken nimi, johon rakennettiin myllyjä, vaan sen kuivuneen Sarjan myllyt hävisivät. Kuitenkin ovat nykyiset Iharin myllytkin jääneet kuiville, sittekuin kruunu tämän vuosisadan alku-puolella kaivatti uuden tien samalle vedelle taaskin Roinehen. Se kaivanto käypi, niinkuin jokainen tietää, sen kannaksen läpi, jossa niiden kahden suuren järven väliä ei ole kuin kivi-heitto. Miten Sarjan koskella jo silloin oli myllyjä, ei historia eikä kansan muistit kerro, mutta sen yli kävi kuitenkin silta-rämä, jota jalka-väki pääsi kulkemaan, ja josta myös karjaa sekä hevosia sopi ylitse viedä.