Nyt olemme Ainon kodissa. Se oli Wesijärven itäisellä rannalla, vaan ei siitä ollut pitkä Längelmävedellekään. Sen ympäristöllä oli peltoja ja niittuja, ehkä ne seudut muuten olivat viljelemättömiä. Emme tässä kerkiä juttelemaan itse paikkakunnan luonteesta; lukija itse arvatkoon. — Mutta huone-rakennus on hiukan tarkasteltava. Se oli erillainen Hämäläisten entisistä savu-pirteistä, eikä juuri senkäänlainen, kuin niillä tienoin tähän aikaan nähdään. Siellä on, näet, tavallisesti kaksi huonetta päätysten ja niiden keskellä porstuva, jonka perällä on vähän rivistä uloskäypä kamari, missä tyttäret asuvat; vaan jos ei tyttäriä löydy talossa, pidetään se huone kylmänä kamarina. Sen siaan oli mainittu kamari tässä yli-kertana. Mutta huoneissa ei ole nyt ketään; talonväki on kaikki ulkona.
Oli ilta-puoli samana sunnuntaina, josta on kerrottu. Päivä oli laskemaisillansa järven taa; koko luonnon ja ihmistenkin meno näytti tyveneltä ja pyhän tapaiselta.
Etäämpää metsästä kuului tano-torven soitanto; ja hetken perästä alkoi karjan kellot helistä; jokainen tietää, kuinka hupaiselta ne kuuluvat suvi-illan äänettömyydessä.
Pihalla, huoneen edustalla, johon muutamia koivuja ja pihlajia oli jätetty kasvamaan, istui kolme henkeä, joista kaksi on tuttua, kolmas outo. Ne kaksi ovat Olavus, saarna-mies, ja Aino. Se kolmas on Ainon isä ja hän on näöltänsä jalo ja voimakas, ehkä vanhahko mies.
Molemmat miehet olivat aseutuneet istuin-laudalle pihlajain juurella, vaan Aino istui ruohosella isänsä jalkain ohessa. Neito oli muuttanut valkopukunsa toiseen. Hänen hameensa oli tumman raitanen ja sen miehusta oli edestä kiinnitetty punoksilla, joiden välistä kajosti valko-aivinainen.
Hänen hiuksensa olivat nytkin irtaimet, vaan niiden kihermöihin oli kiedottu nauha.
Kaunis hän oli tässä kun hän nojasi isänsä polvelle ja katseli sinisillä silmillänsä vuorottain saarna-miestä, vuorottain isäänsä, heidän puhuessa.
"Minä olen kotoisin kaukaa", sanoi Ainon isä, ja hänen puheensa kuului sen murteen voittoselta, jota luemme Kalevalassa; "minä olen karjalainen ja kehumatta voin sanoa minulla olleen jotain arvoa kotomaassani, — minulla oli, katso, rikkautta, vaan monien kiistain perästä joutui se minun kotomaani vähitellen muukalaisten Novgorodista voittomaaksi. Suvantola hävisi, sen Onnettareet katosivat kun Wäinämöinen itse oli paennut. Meidän entiset jumalamme unohdettiin ja uusia jumalia tuotiin siaan — ja niiden kanssa orjuus. Minä olin taistellut ja moni minun kanssani; mutta voitettuina useat meistä pakenivat Suvantolasta tänne. Täällä on tosin samat salot, ulapat aukeat ja niemet terheniset; kansalla on myös läheltä sama kieli, mutta heidän tietonsa on ihan eksyksissä ja heidän olonsa on peräti järjestystä vailla. Ne toiset seurastani aseutuivat taemmaksi, vaan minä matkustin karjani ja väkeni kanssa aina tänne asti, jossa nyt olen asunut vuosia. Mutta mitä se auttaa, kun toiselta puolen tänne myös työnnetään vieraita jumalia ja orjuutta."
"Ei orjuutta", vastasi saarna-mies, "se oppi, jota me julistamme on tekevä kaikki vapaaksi."
"Wai niin; mutta kuitenkin on muukalaisten valta juuritettu jo tämänkin maakunnan rajoilla ja se on yhä leviämässä. Siitä itse ja tyttäreni tässä kerrotte sotamiehiä nähneenne."