"Waan ei ne olleet muukalaisia", lausui tytär, ja hänen kasvonsa saivat korkeamman paineen, "ei kumminkaan toinen heistä ollut muukalainen, hän puhui meidän omaa kieltä."
"Sin'et sitä käsitä, tyttäreni", vastasi isä, "hänkin on muukalainen, kun hän auttaa heitä tämän maan valloittamisessa."
"Mutta jos eivät käänny vääristä jumalistansa", sanoi pappi; "eikä he käänny ilman kukistamatta oikiaan autuaksi tekevään uskoon, vaan raivovat sodissa keskenänsä ja vainovat Herran pyhiä…"
Tässä jää meiltä miesten puhe kesken kuulemista. Aino nousi ruohostalta ja kävi katsomaan karjan-tuloa. Siellä tuli hänen vastaansa tuttavia, poukkoilevia karitsoita ja muita, jotka hänen tunsivat ja hänelle näyttivät riemuansa.
Talon paimen-koira, Harmio, oli ikään tässä joukossa; hän riensi tavallansa neitoa tervehtämään. Waan muiden seassa oli myös poika, talon kasvatti; hän olikin se tano-torven soittaja; hän lähestyi tuttavuudella neitoa, mutta havaitsi pian Ainon katsannossa jotain outoa, josta hän hämmästyi ja alkoi ujostella; hänen siniset huulensa — poika eli syönyt mustikoita — kävivät pitkälle.
Se oli soma, vähänen poika, vaikka sen kasvot oli ilmasta ja päivän helteestä ahvettuneet. Hänen kirkkaihin silmiinsä tunki itku.
"Noh, Launi, terve tuloasi", sanoi neito, "mikä sinulta ilo-naurun vei, juuri tässä hetkessä?"
"Mi-mi-nulla olis o-llut marjoja", änkkäsi poika, ja koki niellä itkunsa.
"Waan et tahtonut niitä antaa minulle;" kysyi Aino; "millä minä olen mieles pahoittanut?"
"En luullut sinun niistä huolivas, luulin halveksivas."