"Ole vai; — mikä sinun on tullut?" kysyi Aino ja hän silitti pojan ruskeita hiuksia.
Launi tarkasteli hänen kasvojansa uudestaan terävillä silmillänsä, vaan ei nauru tullut kuitenkaan; lukiko hän niistä kasvoista jotain erinomaista muutosta neidon mielessä?
Ainon vuoro oli nyt ujoilla; hänen silmänsä peittyi niiden omilla hapenilla, hän otti pojan käteen ja vei hänen pihan ruohostalle; Harmio seurasi heitä hypellen, mutta senkin ilo näytti olevan noin puolivälistä.
He istuivat nyt kolmisin maahan, ja neito alkoi tarkastella Launin tänpäiväsiä metsätuotteita. Pojalla oli, paitsi marjoja, jotka Aino nyt vihdoin sai, myös sievästi tehty joutsi olalla, ja koko joukko nuolia. Näitä nyt koeteltiin; joutsi jännitettiin miehissä, ja nuoli lasketettiin seinään, josta Harmio sen kävi noutamassa. Launi jutteli sitte, miten hän oli tavoittanut oravaa, ja miten se oli pudonnut hänen ammuttuansa Harmion suuhun. Hänellä oli paljo muutakin kerrottavaa päivän tapauksista metsässä, ja entinen ystävyys näkyi voittaneen hänen synkiän mielensä; mutta ehtoolla myöhemmin hän nähtiin nukkuneen siallensa ja Harmio hänen viereensä; hän piti kädellänsä koiran kaulasta ja hänen silmä-hapenissansa riippui kaksi kyyneltä.
Ainon isä ja Olavus olivat täll'aikaa jatkaneet puhettansa, vaan neidolla ei ollut enää lepoa heitä kuullella. Hän käyskeli aatoksissaan rantaa kohden, kunnes hän seisahti kivelle katselemaan päivän viimeisten säteiden välkkymistä vedellä.
Waan ei hän tässäkään viipynyt; hän vaelsi edemmäs rantaa myöden, ja joutui lepistön reunalle, Nyt hän oli jo kaukana kodista, niin kaukana, ettei koto enää näkynytkään puiden takaa. Lepistöstä kuului kahahdus. Neito säikähti.
Peregrinus, se sama, jonka alussa näimme Erä-pyhällä, seisoi hänen edessänsä.
Ainon ensimmäinen ajatus oli paeta, vaan hän rohkeutui ja jäi alallensa.
Peregrinus oli muuttanut entisen nöyrän ja hengellisen muotonsa ylpeämpään ja sotaisempaan. Hänen alhainen ja kamala katsantonsa oli muuttunut kopeaksi. Waikka Aino häntä kohtaan kantoi ylenkatsovaa mieltä, ei hän kuitenkaan voinut kieltää miehen näössä olevan jotain muhkeaa. He silmäsivät toinen toistansa hetken aikaa; eikä heistä kumpikaan näyttänyt tahtovan alkaa puhetta. Wihdoin lausui Peregrinus:
"Terve neidolle! Lienenkö hänelle tuttu?"