"Warjelkoot minua Lemmettäreet nousemasta sinun kanssas", lausui Aino. "Se korkeus johon sinä kiipeät, on…"
"Noh, mikä?" kysyi Peregrinus kiivaasti.
"Hirsipuu!"
Molemmat hämmästyivät, sillä tämä sana kuului heidän läheltänsä metsästä. He olivat tuokion ääneti, mutta Peregrinus alkoi taas.
"Sinä tiedät tämän maakunnan olevan hallitsiaa vailla; tiedät myös tätä ahdistettavan kahdelta puolen, Novgorodin ja Ruotsin puolelta, ja että asukkaat sentähden ovat kadottaneet kaiken rohkeutensa, sillä heidän on työlästä molemmilta puolin torjua vihollisia…"
"Ja olet siis sinä vyöttänyt itses sota-pukuun, meitä kaikkia puolustaakses? Todellakin sinä ansaitset…"
"Noh, mitä?" ennätti taas Peregrinus kysyä.
"Hirsipuun!" kuului jällen lepistöstä.
Tämä rupesi vihdoin Peregrinusta äkööttämään, hän tarttui aseesen — ja oli hankkeissa käydä metsään, rankaisemaan sitä pahan-ilkistä puheen-keskeyttäjää, mutta häntä pöyristytti, eikä hän mennytkään, vaan alkoi taas puhutella Ainoa, kuitenkin nyt alhaisemmalla äänellä.
"Tiedät mun olleeni kristityn, vaan et tiedä mitkä suuret tiedot kristityillä kansoilla on, pakanain suhteen; minä tuon näille pakanoille kaiken taitoni, ja he seuraavat minun johtoani; siten me epäilemättä saamme voiton vihollisten yli. Minä korotan sinun hallitsiaksi kanssani."