"Isäni kodissa löytyy vierastenkin varaa", sanoi Aino.
"Enkä iloisempaa tietäisi kuin isäs kodissa vieraileminen", vastasi Mauno, "ellei mieleni tällä hetkellä olisi täynnä katkeruutta."
Ja hän kertoi lyhyesti, miten hän oli kadottanut toverinsa ja miten hän, löytääksensä tietä sen jälille, oli suomaiden ja metsien läpi joutunut tänne. Ei hän suinkaan itsekään selvästi tiennyt, mikä mieli hänen tänne veti. Waan kun hän jutteli luulleensa nähneen tämän Peregrinuksen niiden joukossa, jotka aamulla olivat Olavusta hätyyttäneet, ja taas niiden, jotka hänen toverinsa olivat köyttäneet, niin hän ymmärsi tästä, että sillä miehellä mahtoi olla jotain erinomaista mielessä. Waan nyt kertoi neito, mitä Peregrinus oli puhunut aivotuista uhristansa, ja tämä sanoma tuotti Maunolle lisää levottomuutta toverinsa tähden.
"Minä pelkäsin sinun joutuneen heidän käsiinsä", sanoi Aino teeskelemättä.
"Oliko minun onneni tai onnettomuuteni sinulle mistään arvosta?" kysyi Mauno iloiten.
"Sinä olit jalo-mielinen ja suomalainen", vastasi neito hiljaa. "Mutta", lisäsi hän kuuluvammalla äänellä, "sinä kannat miekkaa omia kansalaisias kohtaan."
"Niin kannan, enkä tiedä mitä tässä sanoa eli mitä muuta tehdä. Minä olen kasvatettu miekan käyttäjäksi, vaan minun on sääli omaa kansaani; kaksi voimallisempaa valtiota ahdistaa heitä ja heidän on antauminen jomman kumman alle. Niin lausuvat vanhat ja viisaat, ja niin minäkin luulen, vaan pidän myös otollisempana että he joutuivat yhteyteen sen valtion kanssa, jonka kansa on sivistynyt ja vapaa; minulla on salainen toivo että Suomi vahvistuu vielä kerran omillakin siivillänsä lentämään. Ja mitä nyt miekkaani tulee, niin tahdon sitä säästää, niin paljo kuin mahdollista."
Tyttö naurahti.
"Olet aina sitä tänäänkin säästänyt", sanoi hän, "vaan sen käytös ei ole moitittava kun se tapahtuu niin hyvässä aikomuksessa."
He istuivat rantakivellä, nämä kaksi nuorta. Päivä oli jo aikaa laskenut, vaan lännestä oli pilvi nousemassa, joka synkistytti ilta-ruskon.