He näyttivät hyvin suostuvan toinen toiseensa, niinkuin he jo aika-päiviä olisivat olleet tuttavat.
Mutta aika oli käydä taloon, ja tätä muistuttikin neito, vaan Mauno oli jättänyt hevosensa etäämmälle viitaan ja kulkenut pitkin rantaa etsimässä enempiä asuma-merkkiä, kunnes hän havaitsi Peregrinuksen, puhutellessa Ainoa. Hän oli niin joutunut lepistöön kuulemaan ja vastaamaan heittiö-munkin sanoja. Waan nyt hänen oli palaaminen hevoseensa, jolla välin tyttö riensi edellä kotiin, ehkä luultavasti olis parempi ollut, etteivät olisi erinneet, sillä ennätettyänsä taloon näki Mauno siellä ja kuuli kummia.
Sigvard, se ruotsalainen sotija, köytettiin Sarsan sillan päässä. Köyttäjät veivät hänen pois, ja ehdittyänsä polku-haaraan, siihen josta nyt tie käy Sahalahteen, poikkesivat hekin sille tielle, kulkeaksensa Willikan rantoja.
Sigvardi oli kovin äkeissään köyttäjillensä. Hän olis mielellään katkonut heiltä joka mieheltä pään poikki, vaan pahaksi onneksi oli hänen kätensä kiinni, ja hänen täytyi kärsivällisyydellä katsella, miten yksi joukosta astui hänen hevosensa selkään ja ratsasti tiehensä. Se oli ainoa jonka Sigvardi luuli ymmärtävän hänen kieltänsä.
Hän puhutteli kyllä niitä toisiakin; hän kiroili ja sadatteli heitä, vaan ei he muuta kuin nauttivat hänen turhalle kiukullensa.
Wihdoin hänen täytyi muistuttaa mieleensä kaikki ne suomalaiset sanat, jotka hän oli ehtinyt oppia tässä maassa ollessansa. Niitä hän nyt sekoitteli oman kielensä sanoihin, josta syntyi todellista "matalaa suomee."
"Minkä se minu takto föra?" tiuskasi hän.
Ei vastattu.
"Minä fråga, minkä se jevel föra!" ärjäsi hän.
Ei nytkään vastausta.