"Eikö se svara minu, se förbannad?" kiljasi hän.
"Kyllä minä sinun vörpannaan", sanoi lähin Hämäläisistä ja antoi hänelle niskasta hyvän vauhdin käymiseensä.
Sigvardi paran täytyi käydä edellensä; hän piti vielä omaa vihaista puhettansa, vaan ei sitä kukaan kuullellut, eikä hän enää tohtinut heille puhua "matalaa suomee."
Heidän tiensä kävi pitkin Sahalahden maita, jotka silloin ei vielä olleet asuttuja paitsi siellä ja täällä harvalta metsästäjältä, kalastajalta tai kasken polttajalta.
Ehtoommalla heidän joukkoonsa yhtyi toisiakin miehiä, joita tuli Iharista päin, ja niiden luku eneni enenemistään. Kaikilla näytti olevan sama päämäärä, ja heidän katsantonsa oli tavallista syvä-mielisempi, niinkuin heillä kaikilla olisi ollut erinomaisen painavat hankkeet.
Päivän laskiessa koko seura ennätti sille niemelle Längelmäveden rannalla, jonka nimitimme Erä-pyhäksi ja jossa alotimme tämän kertomuksen.
* * * * *
Yö oli jo tullut, suloinen kesä-yö. Ensimäiset tähdet pilkottivat taivaalla, mutta lännestä nousi uhkaava pilvi; sen reunat olivat nyrkät niinkuin vuoren kukkulat, ja sen synkästä peitteestä välähteli jo yksi ja toinen monimutkainen salama. Kunkin salaman leimahdettua kuului, ehkä vasta ison hetken perästä, jylinä. Se kävi lännestä itään ja sai humisevan vastauksen jokaisen kallion laelta. Mutta se ukon käynti oli vielä niin hiljaista, ikäänkuin hän olis lähetellyt ensi-sanomiansa leikillään.
Kaikki luonto oli uupunut syvään äänettömyyteen, ei ainoatakaan tuulen puuskaa kuulunut. Haavan lehdetkin rippuivat hiiskahtamatta oksillansa. Ilma oli helteinen.
Miehet kokoontuivat siihen, johon Peregrinus oli kiviä sovitellut raunioksi; he ihmettelivät mikä ne oli koonnut semmoiseen järjestykseen.