Tähän nyt muutamat vastasivat myöntämällä; ne olivat hänen liittolaisensa.
"Mutta", lisäsi Peregrinus, "te olette myös vihoittaneet Tapiolan ja sentähden teidän joutsenne eivät voi vihollisia vahingoittaa. Tapio on siis lepytettävä uhrilla, hänkin."
Taas ne muutamat vastasivat suostuvansa; toiset olivat ääneti.
"Minä näen tässä", jatkoi se kansan vietteliä, "aivan uuden uhri-paikan. Siitä mä havaitsen teillä itsellennekin olleen uhri hankkeissa, ja minä siis puhun teidän omasta mielestänne."
Waan ei kukaan tiennyt kiviä latoneensa, ja tästä nyt nousi arvelut monellaiset. Peregrinus kuitenkin tähän mutkan muisti.
"Uskottava on", sanoi hän, "että Tapio itse on tämän uhri-paikan katsonut ja sen otollisempi lienee siis meidän uhrimme, ja sen enempi saamme olla vakuutetut voitostamme, jos tahdotte minua seurata."
Tällä aikaa oli pilvet jo nousneet keskelle taivasta, salama leimahteli taajemmin, ja jyrinä alkoi kuulua melkein taukoamatta.
Nyt tuotiin Sigvardi köytettynä esille; hänellä ei ollut enää mitään sanomista, ei hän vihotellutkaan, vaan näytti peräti huolettomalta, ja katseli kylmällä katsannolla väki-joukkoa.
"Tuo on nyt yksi vihollisistamme", huusi Peregrinus, "ja kun me hänen uhraamme Ukolle, niin se antaa heidät kaikki meidän käsiimme. Waan meillä on vielä kaksi muutakin, joista yksi on niitä saarna-miehiä, jotka tänne tahtovat työntää outoja jumalia ja Luonnottareita; hän on siis aivan sovelias uhrattaa omille jumalillemme."
Ja nyt he toivat esille Olavuksen ja hänen kanssansa — Ainon.