Mauno, kun tuli Ainon kotiin, kuuli siellä ja näki eriskummaisia tapahtuneen. Ne ovatkin jo tässä ilmoitetut, kun sanoimme Olavuksen ja Ainon olleen Erä-pyhällä. Sodissa oli nyt kaikki asiat ylös-alasin. Ainon isä, joka oli tahtonut puolustaa tytärtänsä, oli pahasti lyöty, vaikk'ei kuoliaaksi, palkolliset olivat ällistyneinä, ja Launi, se vähäinen paimen-poika oli seurannut rosvoja rantaan, josta he vankinensa olivat lähteneet järvelle. Heidän oli työläs päästä veneille, sillä Harmio tepasti kintuissansa, ja yhden heistä täytyi aseutua häntä torjumaan, kun toiset veneille astuivat. Harmiopa Launinkin oli herättänyt.
Mauno, tultuansa taloon, ei ensinnä mitään selkoa saanut koko tapauksesta, outo kun hän oli peräti, mutta vihdoin selitettiin hänelle sentään asia, jotta hän tiesi ajaa rantaa kohden eli sinne, josta penin haukunta kuului. — Täällä hän nyt kohtasi Launin. Tämä, joka ei Maunosta mitään tiennyt, luuli hänen olevan yhden rosvoista ensin. Mauno taas puolestansa ei ollenkaan tiennyt mikä Launi oli. Waan hetken aikaa keskusteltua he havaitsivat että heidän oli keskenänsä liitto tehdä, heillä kun molemmilla oli sama määrä edessä. Mauno oli päättänyt yrittää rosvoin saavutusta, ja Launin oli niin ikään Aino mielessä. Kysymys oli nyt mistä vene saataisin, vaan tähän Launi neuvot tiesi. Mutta veneen löydettyä, ei Mauno olis enää suurta lukua pitänytkään vähäisestä liittolaisestaan, josta hän ei toivonut suurta apua, vaan Launi kysyi:
"Minne aivotte pitää matkanne, jos on lupa kysyäni?"
"Noh, tiedäthän sen; niitä saavuttamaan, jotka Ainon veivät."
"Wai niin; mutta missä ne ovat?"
Launin kysymyksessä oli kyllä perää, sillä rosvot olivat jo ennen Maunon tultua ennättäneet niemen taa, eikä hän olis voinut sanoa kumpaselle kädelle, vasemmalle vai oikealle he olivat poikenneet. Tästä hän nyt havaitsi täytyvänsä ottaa sekä Launin että Harmion lietsariksensa, jos he muuten itse tahtoivat häntä seurata.
Kolmesin he siis astuivat veneesen, Harmio kokkamieheksi nenään, Mauno soutajaksi ja Launi perämieheksi; hevosen oli uida veneen jälissä.
Tultuansa niemen päähän, ei he enää mitään nähneet, hämärä kun jo oli, eivätkä myös kuulleet. Nyt ei siis ollut mitään tietoa matkasta, paitsi arviolta.
Harmio oli noussut kokkaa vasten etu-käpälillensä; hän piti kuononsa pitkällä ja sieramensa leveällä, josta oli toivottava että hänellä oli viholliset haistimissa. Ja kun ei muuta tietoa ollut, päätettiin laskea vene sitä kohden, jonne Harmio päätänsä kurotti. Se pitikin sitä tarkasti yhtäälle päin, jottei ollut suurin epäileminenkään oikeasta tiestä. Waan hevonen, joka uitossansa piti aina yhtä kulku-määrää, esti kaiken joutumisen. Wene riensi hitaasti Sahalahden kulmaan päin, vaikka joka mies veneessä paloi levottomuudesta.
Isäisen pilvet peittivät vähitellen taivaan lakeuden ja pitkäisen leimaukset valaisivat sen tuon tuostakin. Tuntia kului soutaessa, pitkiä tuntia; Mauno ei millään ehdolla tahtonut luopua hevosestansa, senkin tähden että hän sen piti parhaana välikappaleena Ainon pelastamiseen.